Rovoa ja poliisia

Hälytin alkoi vinkua juuri kun sain haettua kahvikupin. Ostarin käytävän toisella puolella oli säälittävän ylimuodikas boutique, jonka portinpielessä vinkui design-varashälytinportti punaisine valoineen. Ja portilta poispäin käveli vähän jumalattoman kaunis nainen, niinkuin ei mitään. Tutun näköinen, jumalattoman kaunis nainen. Ei helvetti, se on Maija. Eikö se ole oppinut mitään?

Kassatyttö saa Maijan kiinni, "Anteeksi, hei kuule, toi hälytin, hei, oota, anteeks, tota sun pitäis tulla takasin kun toi hälytin alkoi." Se on oppinut jotain. Katsoo kassatyttöä ilmeellä jolla saisi kenet hyvänsä plankkaamaan sen kengät ja sanoo "Niin?" edes hengittämättä. "Tuota, tulisitko takaisin. Tässä ei varmaan ole mitään, mutta kun tuo meidän hälytin alkoi vinkumaan, niin pitäis tarkistaa...".

Ylimielinen se oli jo kymmenen vuotta sitten, mutta tätä on ilo katsoa. Jos ei tietäisi että se istuu vartin päästä pihalla kukkalaatikon reunalla ja itkee sudenkolaa märkä tupakka suussa niin luulisi että se on vähintään von jotain tai af sitäjatätä jolle kyökkipiika yrittää nokkailla. Pakko kai tässä on tehdä jotain ennen kuin joku steve tulee haalari päällä ja pamppu vyöllä soittamaan suutaan, sitä huutoa ei kestä kukaan.

Kävelen käytävän yli ja tulen riitelevien naisten viereen. Kassatyttö on jo niin alakynnessä, että on selvää ettei tilanne selviä ilman vartijaa. Kassillehan ei mennä, takkia ei avata, tämä on sietämätöntä että joku säälittävä kesäharjoittelija, kakara soittaa suutaan viallisen hälyttimen takia kenelle hyvänsä, ja ääni nousee koko ajan...

"Anteeksi, täällä näyttää olevan vähän hämminkiä", aloitan niin hiljaisella äänellä että se hädintuskin kuuluu mekkalan yli. Näyttää olevan tehokkainta niin. Molempien katse kääntyy minuun, tytön helpottuneena, Maijan odottavana. Pelkäisiköhän se? Ainakin se on hyvin piilossa. "Otetaans tämä ihan rauhallisesti, ihmisetkin katsovat pahasti", jatkan enkä vieläkään saa mitään vastausta.

Tyttö toipuu ensin. "Hälytin laukesi eikä tämä rouva..." (millä hitolla se nainen osaakin sanoa pelkän huutomerkin) "...anteeksi nei... ...asiakas halua näyttää laukkuaan ja kun vartijakaan ei saa tarkastaa niin minä jo soitin poliisin käymään tarkistamassa laukun. Mutta niillä kestää vähän eikä tää halua odottaa..."

"No, meillehän kävi sitten oikein hyvin", sanon. "Olen juuri menossa vuoroon Kiloon. Voidaan katsoa kassi heti tässä tai sitten kipaistaan näyttämään päivystäjälle mitä pussissa on." Pelaa se silti. Aikaa, jos ei muuta. "Tässä kassalla ei katsota mitään ja tiedät sen oikein hyvin. Pitäisin parempana että selvitämme asian rauhallisemmassa paikassa."

Otan kännyn kotelostaan ja soitan. "Antti tässä moi. Risto? Mä luulin että Puustinen oli vuorossa. Joo, tulossa, tässä oli vain Ompussa yksi kassajuttu. Kuule, maija on tulossa, mutta sano niille että mä voin tuoda kun oon just tulossa. Turhaan juoksuttaa jätkiä. Älä? No olis Mato jo saanu juostakin sen tempun jälkeen. Nää, eikun kahvilla, kun lähdin vähän ajoissa rannasta. Joo, tuon tuon. Moi."

Laitan puhelimen pois. Nyt on jo vähän kiire. "Mennääns sitten vähän rauhallisempaan paikkaan", sanon ja otan Maijaa käsivarresta kiinni. Kiltisti se lähtee mukaan eikä sano mitään ennen kuin autolla. "Me varmaan saadaan tämä selvitettyä ihan kauniisti tämä juttu. Tyttö selitti väärin ja..." Diiva tippui päältä jo nyt. Ainakin katakärkkäis-maneerit ja huoliteltu puhe.

Avaan hiljaa apukuskin oven ja näytän liioitellun kohteliaasti penkkiä. Kiipeän autoon ja ajan ulos parkkipaikalta. Vasta Länsiväylällä kiroan hiljaa puoliääneen kahvilan pöytään jääneistä tupakoista. Maija tarttuu heti kiinni: "No haluatko? Täällä kassissa..." Molemmat naurahtavat kassille, vaikka Maijan nauru on enemmän ja vähemmän kirahdus. Luulen tietäväni että se on tuhannen nikkiksissä ja otan vastaan tarjotun tupakan. Se ei kysy, että saako autossa polttaa, sytyttää vain ja ruuvaa ikkunan auki. Napsautan auton sytyttimen sisään eikä se huomaa mitään ennen kuin kaivelen kuumennutta sytytintä kojelaudasta. "Sori, en huomannut, mä olen vähän hermona..."

Ajelemme hiljaa kehäkakkosta, savu pyörii autossa. Aloitan hiillostamisen. "Maija, mä tiedän että sä et ole tässä hommassa ensi kertaa". Nyt se säikähti. Se säikähti todella. Kyttä joka tietää sen nimen ja kaikki. "En mä tätä tee, en mä mikään taparikollinen ole. Siis mitä sä muka voit tietää, enhän mä..." Ja tauko. "Siis niinku."

"Kuule, mä tiedän ihan kaikki. Sulla ei ole salaisuuksia. Maija Lehtonen, syntynyt 1975, pikku ilkiö pienestä pitäen. Neljätoistavuotiaana trokasit faijasi viinoja kavereille niin että se teki rikosilmoituksen murtovarkaudesta. Viisitoistavuotiaana huippusuoritus taisi olla varastaa kaksikymmentä litraa pinkkiä maalia jotka tuli kaadettua Tapiolan uimahallin ulkoaltaaseen. Niin ja kuusitoistavuotiaana...", pysäköin hetken autoa Kilon nurkille, "kuusitoistavuotiaana sä suututit kaverisi joissain bileissä Pohjois-Tapiolassa, heitit tuolin seinänkokoisesta lasista läpi, veit baarikaapista kalleimman viskipullon ja lähdit pihalle, jonne sua seurasi oikeastaan häkellyttävän komea nuorimies, Harri Niinistö, jolle sä annoit tylysti pakit."

Maijan sinisenahdistunut ilme vääntyi vielä vähän lisää ja vielä ja sitten repesi: "Harri, vitun sika! Mä olen istunut paska housussa puoli tuntia ja..." sitten se löi. Hitto että sillä on luiset nyrkit. Kylkeen sattui, rintaan sattui ja sitten sen kasvot oli mun kasvojen kohdalla ja yhtäkkiä se suuteli niin kuin viimeistä päivää. Piti, puristi ja painoi itseään minua vasten melkein hätääntyneenä, imi hullun lailla niin ettei henki tahtonut kulkea kummallakaan. Minulla nyt oli hengitysvaikeuksia muutenkin, tämä intohimopuoli kun on ollut vähän oudompaa aluetta elämästä.

Äkkiä se sitten lopetti. "Oleksä ihan oikeasti kyttä?" Oioin naamaani järjestykseen sen pusun jäljiltä ja totesin: "No en tosiaan. Dippainssi musta tuli niinkuin koulussa pitikin. Mutta pitihän sut saada sieltä pois. Mulla oli maha kuralla kun pelkäsin että oikeat poliisit tulis ennen kuin ehditään pois ja tota, ajattelin että kiusaan sitten vähän." Se oli hiljaa. Katsoi pitkään ja oli hiljaa. Ja sitten sanoi: "Helvetin ritari" ja pussasi taas. Hitaasti, maistellen, nyt vääntelehtien irti turvavöistään. Painautui vasten ja...

"Voi vitun idiootti, mä en ole ikinä pelännyt niin paljon", sanoi se. Hellästi. "Kellään ei taida olla yhtä saatanan huonoa huumorintajua kuin sulla." Ja sitten se istui takaisin penkilleen ja katsoi pitkään. "Sä olet käynyt parturissa".

Se oli luultavasti maailmankaikkeuden oudoin repliikki, mutta tottahan se oli. Viimeisen suurinpiirtein kahdentoista vuoden aikana, juu-u, olin varmaankin käynyt parturissa. Seitsemäntoistavuotiaana pidin pitkää tukkaa. Liian lyhyttä että se olisi ollut oikea ja makee pitkätukka, liian pitkää että se olisi ollut vähääkään siisti. Pyöreään naamaan, pyöreään olemukseen, epäsosiaalisuuteen ja täydellisen tyylitajun puutteeseen yhdistettynä olin uskoakseni aika näky. Pysyvästi. Vain viinan voimalla uskalsin niissä yksissä bileissä lähteä typeränä Maijan perään.

Se oli surkeana, kännissä ja omasta mielestään kaikkien vihaama. Itse olin tuhannen tupakeissa, juuri parhaassa mahdollisessa nousuhumalassa ja niin itsevarma kuin ikinä siihen aikaan olisin osannut edes kuvitella. Ja silti empatiani ja kaveeraamiseni ei paria vuotta nuorempaan tyttöön purrut edes varttituntia. Sen jälkeen tyttö kai sai tarpeekseen, koska lähti takaisin bileisiin ja juuri vanhempien ja poliisin ristikuulusteluun.

"Et kai sä enää ole nuorisorikollinen", kysyin. "Joo, mä oon vielä tosi nuorisoo", se sanoi ja irvisti. "No en todellakaan. Mut aina joskus on jotenkin niinku pakko... Kato kun on surkeena ja tajuaa kuinka helvetin aikuistunu sitä on ja kaipaa vähän säpinää. Siitä on varmaan pari vuotta kun mä olen käyny nyysimässä jotain, mutta siitä irtoo kiksit aika pitkäks aikaa. Tosi tyhmää oikeestaan..." Sitten se havahtuu. "No entä sä? Kuljet vielä lohduttamassa kännisiä pikkutyttöjä puistossa?"

"No mä..." Venyttelen turvavyötä miettien jotain nasevaa. "Ehkä mä olen jättäny pikkutytöt rauhaan, mä olen enemmänkin suuntautunu jumalaisen kauniisiin taparikollisiin jotka ei edes älyä ottaa hälyä pois varastetuista kalsareista." Hitto, se tinttaa taas. "Ei muuten ollu mitkään kalsarit", se selittää ja alkaa raplata kassiaan auki. "Kato kuin upeet mä löysin, mun oli ihan pakko saada nää" ja vetelee kassistaan jotain punaista niinkuin taikuri sifonkia hatusta. Jos ihan tarkkoja ollaan niin en saanut ihan selvää kuvaa siitä mitä kaikkea kassista löytyi, mutta päällimmäisenä oli shamppanjanväriset ja nähdäkseni vähän helvetin pienet alusvaatteet ja niiden alla sylissä mytyssä verenpunainen satiininen iltapuku. Maija otti olkaimettomat rintaliivit, nosti rintojaan pystyyn ja alkoi mallaamaan liivejä paidan päälle. Tajusin yhtäkkiä että autossani oli nainen johon olin ollut verisesti rakastunut, josta olin uneksinut monta märkää iltaa ja joka juuri tällä hetkellä sovitteli pehmeiden rintojensa päälle jotain oikein riisuttavan näköistä vaatekappaletta...

Taisin olla vähän juntin näköinen kun Maija kääntyi ja katsoi minuun päin. "Älä viitti. Et sä voi mennä noloks yksistä pikku tisuliiveistä". Sitten se katsoo ilkikurisesti olkansa yli puolityhjälle parkkipaikalle, tarttuu paidanhelmaansa ja sanoo "Kato, tänään mulla on tällaiset" ja heilauttaa paitaa ylös niin että paidanhelman alta ehtii nähdä varjon sinisistä pitsiliiveistä. Ihan riittävästi lamaannuttamaan hengityksen. Sillä on taivaalliset rinnat. Ei sillä että olisin ehtinyt nähdä niin paljon, mutta ne olivat lähellä, liki paljaana ja näin niistä sen peukalon levyisen siivun. Eikö sillä määritellä taivaalliset rinnat?

"Voi että sä oot söpö. Sua oli niin hiton helppo kiusata aina silloinkin." Koetan jupista jotain ja kerrankin elämässä kroppa toimii omin päin eikä jää odottamaan epäröivää päätöstä. Pujotan oikean käden Maijan niskan taakse, vedän tyttöä lähemmäs ja nostan toisen käteni kevyesti rinnan sivulle. Suudelma kestää kauan. Pyörittelen hiuksia niskassa, nousevaa nänniä peukalon alla ja miljoonia tyhjiä ajatuksia päässä. Humisee. Suudellessa kuuluu vain pehmeitä pieniä märkiä ääniä.

Miten nainen voi tuoksua noin hyvältä? Nojaan vähän taaemmas ja jään katsomaan Maijaa. Voi luoja että voi olla kaunis nainen. Ei varmasti Eino Makusen unelmamissukka, mutta... Pienet kasvot, kauniit poskipäät, vähän pysty nenä ja huulet ihanasti suupielistä kippuralla. "Ei pienempiä saa kiusata", sanon vähän epäloogisesti ja nojaan takaisin penkilleni. Molemmat ovat hiljaa. Pitkään. Mitä hittoa tuon jälkeen sanoo? Jos aloittaa lausetta niin toinen kuitenkin klassisesti yrittää puhua päälle. Ollaan hiljaa sitten.

Käynnistän auton ja ajan parkkipaikalta pois. Maija katsoo välillä, mutta ei sano mitään. Kai yhtä sekaisin kuin minä. Vasta kehäkolmosta ylittäessä alan puhua. Kerron kuinka pientä kippuraista tietä ajaessa kontrolli on juuri sen verran ajamisessa ettei järki ehdi vahtia mitä suu puhuu. Kuinka kakarana tuli ajettua tuhansia kilometrejä pimeää tietä, milloin kukakin kasvottomana psykiatrina pimeän auton etupenkillä. Kuinka pimeällä ajaessa saattaa upota niin omaan puheeseensa ja ääneensä että kuuntelee kaikkea täysin ulkopuolelta ja hämmästelee sitä ajatusten määrää joka suusta tulvii. Että silloisen auton etupenkillä istui kymmeniä ihmisiä vuorollaan kuuntelemassa kuinka helvetin rakastunut olin yhteen Maijaan, jostakin ihmeen syystä jota en saanut koskaan hamuttua kielen päälle sanottavaksi edes villeimmän assosioinnin hetkellä pimeällä tiellä.

Yhtäkkiä en edes oikeastaan halua tietää mitä minulle sanotaan tällaisesta vuodatuksesta. Tajuan kesken lauseen että puhun kolmannessa persoonassa ihmisestä joka istuu vieressä ja näyttää niin sulkeutuneelta ja itseensä kääntyneeltä että pelottaa. Ajamme juuri jossain Porkkalan nurkilla kun äkkään metsätien pään joka on tullut joskus ajettua läpi sienireissulla. Kai alitajunta ajatti tänne.

Ennen risteystä on bussipysäkki. Hidastan tyhjälle tielle ja jään pysäkille odottamaan. Katson pikkutietä, käännän katseeni Maijaan. Se tuijottaa pikkutielle mäntyseinän sisään, katsoo minua silmiin, hymyilee ja painaa silmät hitaasti kiinni. Jos ei paremmin tietäisi niin voisi väittää että se näyttää haaveelliselta pikku penteleeltä. Vaan mistäpä minä tiedän.

Ajan hiekkatietä lähimpään leveään kohtaan. Maija jää katsomaan vähän järkytetyn näköisenä epäromanttista tienvieripaikkaani, mutta hamuan jo ovenkahvaa käsille. "Mä haluan näyttää sulle", sanon. "Tuu vaan." Kierrän auton toiselle puolelle. Maija tulee ulos. Vähän ujosti otan siitä kiinni ja katson silmiin. "Mä olen aina halunnu näyttää tän paikan jollekin, mutten oikeen tienny että kelle."

Mennään vähän matkaa vielä tietä. Molemmin puolin tietä kasvaa mukavaa kuusikkoa. Maija tulee vähän hiljaisena perässä. Onneksi rantaan on vain parisataa metriä, hiljaisuus ei kestä liian kauan. Yhtäkkiä metsä loppuu ja olemme rantakallion reunalla. Kalliolta aukeaa koko Porkkalanselkä ja toisessa reunassa avomeri. Maija hymyilee. "Hei, oon mä kuule meren nähny." Näytän sille kieltä ja lähden vielä kalliota eteenpäin.

Pitää vähän etsiä paikkaa josta pääsee alas. Puolen niemen matkalla kallio laskee jyrkästi veteen, mutta siellä täällä veden rajassa on tasannetta sen verran että sinne mahtuu kivasti. Maija tulee perässä.

Jää on kiillottanut kallion sileäksi, syönyt aaltoja ja laineita kiveen. Kuin satoja pienoismalleja hiidenkirnuista, kuusikymmenlukulaisen valuvia muotoja. Pysähdyn vedenrajaan. "Jotenkin mulle tulee näistä kallioista mieleen, että tätä se aika tekee." Jään katsomaan Maijaa ja yhtäkkiä hymyilen silmiä myöten. "Tätä se aika tekee".

En minä tiedä mikä minuun menee. Rakkaus hetkeen, ikivanha rakkaus pikkulikkaan joka seisoo naisena edessäni, en minä tiedä. Ja ensirakkauteen kuuluva ujostelu. Istun sopivaan, auringon lämmittämään kallionkoloon ja ojennan kättä, tule tänne. Ei ole mikään kiire. Minulla ei ole mikään kiire.

Istumme auringon lämmittämällä kalliolla, kolossa johon juuri mahtuu kaksi ihmistä eikä yhtään enempää. Lämmin kallio painaa meitä yhteen. Epätodellista. Lämmin, pehmeä ihminen kainalossa, minua vasten painautuneena. Pieniä, lapsellisen pieniä silityksiä, tuuli puhaltaa hiuksia poskeani vasten. Koko tilanteen ymmärtäminen on aivan liikaa. Tuntuu niin hyvältä ettei tee mieli yrittääkään.

Hivelen kädelläni niskaa, kumarrun alemmas. Suutelemme. Varovasti, tunnustellen. Maailmassa ei varmasti ole mitään muuta kuin kaksi suuta, lämpimiä käsiä, pehmeää ihoa, silkkisiä hiuksia ja tuulta. En tiedä mihin lopun ja mistä Maija alkaa. En tiedä mitään.

Rakastan sinua. Ajatusta sinusta, kuvaa sinusta, kuvaa jonka olin unohtanut ja maalannut itse uudelleen sadat kerrat. Kuvaa joka on enemmän uni kuin kokoelma muistoja, enemmän kuvitelmaa kuin kokonaiseen ihmiseen mahtuu. Ja silti yhteen hetkeen mahtuu enemmän kuin kymmenen vuoden uniin ja haaveisiin.

Rakastan sinua, kun otat minusta kiinni, paitani pois, painat minut kalliota vasten. Virnistät minulle vahingoniloisena kun vedät oman paitasi pääsi yli juuri sillä sensuellilla tavalla jota en tiedä kenenkään miesparan oppineen riisumisensa malliksi. Ja rakastan sinua, kun riisut ilkikurisesti minulle jo kertaalleen rytmihäiriön tehneet siniset rintaliivisi, kiusaten ja keikistellen.

Yhtäkkiä olet päälläni, kahareisin, farkut jalassa ja paidatta. Painut minua vasten, iho ihoa, vatsa vatsaa, rintasi vasten minua. Nälkä nälkä, suutelemme ahneesti ja kynteni raapivat kylkiäsi. Hiuksesi valuvat verhona kasvoilleni ja tuoksusi vie järjen.

Painan sinut lämmintä kalliota vasten selällesi ja avaan housusi. Kai elokuvamaailma tuntee jonkun tavan riisua farkut kauniilla, sulavalla liikkeellä, mutta Hollywoodissa ei kai koskaan käytetä sukkia. Saan housusi pois ja pysähdyn hetkeksi katsomaan sinua kalliolla.

Olet sanomattoman kaunis. Olet sanomattoman lähellä. Ja sanomattoman rakas. En jaksa välittää haluatko nähdäkään minua huomenna, rakastan sinua nyt. Paljas jalkasi kädessäni vaatii minua kutittamaan jalkapohjaa, edes ihan vähän. Vedät jalan kippuraan ja avaat samalla reitesi. Kiillät kosteana, kauniina.

Tulen kalliolle viereesi ja suutelen sinua. Puren korvaasi, tulen kaulaa pitkin alas. Löydän rintasi ja imen nännisi suuhuni. Puren, näykin. Painan kasvoni rintaasi, hieron parransänkeä rintaasi vasten. Liikun alemmas vatsallesi ja annan kynsieni juosta pitkin kylkiäsi.

Tuoksut ihanalta. Upotan kasvoni syliisi. Kostean halun maku täyttää pääni, huuleni imevät, maistan sinut, sinua. Kieleni pyörii, hakee ja löytää. Työnnän sormeni sisääsi ja tulen hulluksi sinusta, sinun maustasi, liukkaudestasi, sinun halustasi. Rakastan sinua, makuasi ja ajatusta siitä että nyt, vuosien jälkeen olen niin lähellä sinua, tunnustellen, maistellen, haluten, himoiten. Hullun kaipuu keskellä todellisuutta.

Nautin sinusta, kiemurtelustasi ja nautinnostasi. Lämmin, sileä kallio alla on kuin kolmas elementti; en tiedä, mihin minä lopun, mistä sinä alat ja missä välissä on ihonlämpöinen, ihonpehmeä, jään hioma ja auringon lämmittämä sileä kallio. Koko maailma sulaa yhteen orgasmisi kanssa.

Jään makaamaan reisiäsi vasten. Tunnen kuinka vatsasi vielä värähtelee poskeani vasten. Hapuilet minua ylemmäs, viereesi. Suutelemme, maistat varmasti oman makusi suussani. Pidän sinua lähelläni, puristan itseäni vasten. Löydän rintasi käteeni ja nautin.

Päästät minusta irti, käännät minut selälleni ja otat housuni pois. Ylös tullessasi pysähdyt ottamaan minut pieneksi hetkeksi suuhusi. Imaiset, annat rintojesi pyyhkiä pitkin minua ja tulet päälleni. Jäät hetkeksi katsomaan minua silmiin ja silität kasvojani. Suutelet minua hellästi samalla kun lantiosi hakee minua sisällesi.

Kun tulen sisällesi, se tuntuu siltä kuin näin ei olisi tapahtunut koskaan ennen. Lämpö, pehmeys, hellyys, liu'un sisällesi, niin syvälle kuin pääsee. Pidät itsesi minussa kiinni, vain lantiosi pyörii kun nautit minusta sisälläsi. Haemme yhteisen rytmin, nostan itseäni syvemmälle ja syvemmälle. Pyörität kieltäsi suussani, lantiotasi minussa, minä sinussa ja laukean syvälle sisääsi. Liike hidastuu. Lakkaa. Tunnet kuinka kutistun sisälläsi jälleen.

Aallot humisevat hiljaa rantaan. Näin sen kuului mennä.