Aktivisti

    Mielenosoitukset olivat jatkuneet jo monta viikkoa. Vedin vaistonvaraisesti laukkuani lähemmäs itseäni, kun kävelin parkkialueen läpi autolleni. Verkkoaidan takana sekalainen joukko viluisen ja väsyneen näköisiä aktivisteja huuteli minulle jo tutuksi tulleita iskulauseita.
    ”Murhaaja! Koe-eläimet vapaaksi! Eläinkokeet historiaan!”

    Viikko sitten olin räjähtänyt ja huutanut heille takaisin. Se oli bensan heittämistä liekkeihin, ja nyt he tuntuivat innostuvan aina, kun näkivät minut. Autossa nojasin hetken päätäni ohjauspyörään ennen kuin starttasin ja ajoin heidän ohitseen moottoritielle. En ollut ymmärtänyt tässä työssä aloittaessani, että joutuisin päivästä toiseen tuntemaan oloni paskaksi. Jo parin kuukauden jälkeen olin alkanut katsoa muita hommia. Harmi, että biologian maistereita oli tämä maa pullollaan.

    Puhelimeni soi kellontarkasti juuri, kun pääsin sisään kämppääni ja heitin laukkuni ja kenkäni eteisen nurkkaan.

    ”Äiti täällä. Miten meni työpäivä?”

    Kuuntelin äitini höpötystä samalla, kun tarkastin jääkaappini olemattoman sisällön ja avasin hiuksiani tiukalta letiltä, jolla se oli aina labrassa. Isäni kuoleman jälkeen äitini oli höperöitynyt nopeasti ja soitti minulle joka ilta. Valitettavasti se oli usein ainut puhelu, jonka illan aikana sain, joten en oikeastaan pannut pahakseni. Olin muuttanut työn perässä pääkaupunkiseudulle ja seuraelämäni oli muuttunut olemattomaksi. Työpäivän jälkeen ei aluksi ollut edes huvittanut lähteä minnekään, mutta pikkuhiljaa aloin olla levoton.

    Suorastaan säikähdin, kun kesken äitini jorinan puhelin ilmoitti toisesta puhelusta. Vilkaisin ruutua ja hämmennyin, kun huomasin soittajan olevan työkaverini. Hän ei ollut koskaan ennen soittanut minulle, minulla oli hänen puhelinnumeronsakin vain koska olin kerran antanut hänelle kyydin töihin.

    ”Niina”, vastasin hieman epäröiden.
    ”Moi, Antti Berglund tässä. Anteeksi, soitinko pahaan aikaan?” miellyttävä miesääni kysyi.
    ”Ei, ei tässä mitään, just pääsin kotiin. Onko töissä kaikki ok, jätinkö mä jotain kesken…”
    ”Ei, ei mitään sellaista, mäkin jo kotiin tulin. Mä itse asiassa soitin ihan vaan että olisit sä halunnut lähteä käymään yksillä jossain? Mulla peruuntuikin iltamenot ja ajattelin, kun sä sanoit, ettet ollut pahemmin käynyt missään täällä niin voisin näyttää mun vakipaikan.”

    Yllätyin täysin. Antti oli hommissa henkilöstöpuolella, hän oli itse asiassa ollut haastattelemassa minua tätä työtä varten. Hän oli ehkä minua pari vuotta vanhempi ja melko mukavan oloinen, hyvin ulospäinsuuntautunut ja kohtelias. Emme nähneet töissä kuin silloin tällöin, koska minä vietin päiväni maan alla pipettien ja kudosnäytteiden kanssa ja hän aurinkoisessa työhuoneessaan yläkerrassa.

    ”Ööh, tota joo, ei mulla mitään ole. Minne sä ajattelit?” kysyin ja kirosin, kun kuulostin varmasti täysin idiootille. En ollut varautunut tällaiseen.

    ”No mä tiedän missä sä asut, kun tulin silloin kyytiin, jos mä tulen siihen tuossa tunnin päästä ja kävellään siitä”, hän ehdotti sujuvasti. Laskin mielessäni riittääkö tunti siihen, että saan näytteiden preparointiaineen hajun pestyä pois ja syötyä jotain.

    ”Okei, paina summeria, niin mä tulen sitten alas. Tosi kiva kun soitit!” Päättelin, että ehkä on kuitenkin parempi olla kohtelias kuin leikkiä coolia ja tarkoitin mitä sanoin. Ajatus illasta Antin kanssa oli todella mukava.

    Sain kuin sainkin vedettyä paketillisen nuudeleita ja itseni siistiksi. Viimeisen vartin hermoilin vaatteitani. Vaihtoehdot olivat vähissä, koska en todellakaan ollut pyykännyt lähipäivinä. Minun oli laitettava joko todella arkinen t-paita ja farkut -yhdistelmä tai hieman kevätiltaan liian kevyt musta mekko.

    Olin tyytyväinen, että valitsin mekon, kun näin Antin. Hän oli yhtä tyylikkäästi pukeutunut kuin aina töissäkin. Hän hymyili minulle ja kätteli minua, mikä sai minut hämilleni, mutta oli myös jollain tapaa hauskan kohteliaan intiimiä.

    ”Mä tosiaan ajattelin, että voitaisi mennä tuohon parin korttelin päähän yhteen viinipaikkaan. Ehditkö sä syödä, siitä saa aika kivoja tapaksia?”

    En ollut ikänäni syönyt tapaksia, mutten halunnut kieltäytyäkään. Antti onnistui pitämään yllä kevyttä jutustelua varoessamme lätäköitä ja lumen rippeitä. Ravintola paljastui melko pieneksi ja kalliiksi punatiiliseksi liikkeeksi, joka oli sisustettu mukavasti nykyaikaiseen tyyliin. Antti sai minut myöntämään, etten tiedä mitään tapaksista ja tuntui olevan mielissään saadessaan kertoa minulle, mitä tiesi artisokansydämistä ja ties mistä muista asioista, joita hän sulavasti tilasi lisää meille.

    Illan kuluessa tajusin, etten ollut nauranut näin paljon sen jälkeen, kun muutin tänne. Antti ei saanut minua kertaakaan tuntemaan itseäni tylsäksi tai ujoksi, ja se oli pieni ihme. Kolmannen viinilasin aikana huomasin kiinnittäväni huomiota hänen oikeassa poskessaan vilahtavaan hymykuoppaan ja miettiväni, miten mukavalta hänen vilkkaasti elehtivät kätensä varmasti tuntuisivat lähemmässä kanssakäymisessä. Karistin nuo ajatukset päästäni ja keskityin kuuntelemaan Antin vilkasta tarinaa hänen sukunsa purjeveneestä. Olimme selvästi täysin eri maailmoista, minä duunarien tyttärenä ja hän suomenruotsalaisesta suvusta, mutta hänen kevyitä tarinoitaan oli todella mukava kuunnella ja hän osaisi pitää minut mukana keskustelussa todella vaivattomasti. Kävi ilmi, että hän oli aloittanut vain kuukautta ennen minua ja piti työstään, mutta oli myös harkinnut vaihtoa mielenosoittajien takia. Puhuimme hetken siitä, miten epäreilua oli, että he huutelivat meille, vaikka firma oli juuri satsannut miljoonia vähentääkseen minimiin eläinkokeet ja niitäkin tehtiin enää vain viimeisessä vaiheessa ennen lääkkeiden testaamista ihmisillä. Oli vapauttavaa puhua jonkun muunkin kanssa, joka oli elänyt nuoruutensa vastustaen turkiksia ja kokeillen kasvissyöntiä. Olimme kuitenkin kumpikin joutuneet tekemisiin sen realiteetin kanssa, etteivät asiat olleet mustavalkoisia ja töitä on tehtävä elääkseen.

    Kävelimme takaisin ennen kuin oli liian myöhä, kummallakin oli työaamu edessä. Juttelimme pitkään taloni edessä, kunnes hän huomasi, että tärisin kylmästä. Punastuin, kun hän astui hetkeksi lähemmäksi ja sipaisi hiuksiani korvan taakse.

    ”Hauska, kun sun hiukset on auki, sä olet töissä aina niin hillittynä”, hän sanoi katsoen minua silmiin. Hänen tummanvihreät silmänsä hymyilivät minulle. En osannut sanoa mitään ja minun oli pakko rikkoa katsekontakti hämmentyneenä. Hän hymähti hieman ja toivotti hyvää yötä. Menin nukkumaan tuntien oloni levottomaksi, mutta hymyillen paljon herkemmin kuin aiemmin.

    Kevään edetessä näistä tapaamisista tuli säännöllisen epäsäännöllisiä. Antti soitti minulle silloin tällöin ja pyysi milloin mukaan teatteriin, milloin pelaamaan sulkapalloa. Ehdotin itse paria nähtävyyttä, joita en ollut viitsinyt mennä yksin katsomaan, ja hän aina herrasmiehenä viihdytti minua kertomalla hauskoja anekdootteja. Tapaamiset päättyivät aina kevyeen jännitteeseen ja aina, kun satuimme hipaisemaan toisiamme, kuvittelin tunnelman sähköistyvän hieman. Antti ei kuitenkaan koskaan tehnyt mitään sen kummempaa aloitetta, eikä minusta ollut siihen. Hän kertoi kyllä juttuja elämästään, mutta harvoin mitään todella henkilökohtaista ja tyydyin siihen, että hän tuntui nauttivan saadessaan näyttää minulle paikkoja. En voi sanoa, ettenkö olisi toivonut enemmän, mutta nämäkin tapaamiset piristivät minua ja tekivät elämästä vähän siedettävämpää.
    Juhannusperjantain aamuna kävelin poikkeuksellisen pirteänä melkein täysin tyhjän parkkipaikan läpi töihin. Mielenosoittajat olivat kai kyllästyneet vajaa kuukausi sitten ja sain rauhassa hymyillä itsekseni. Olin viettänyt eilisen illan Antin perheen veneellä ja hymyilin edelleen sille, miten mukavaa meillä oli ollut. Antti oli ollut poikkeuksellisen nauravainen ja heittänyt ohimennen pari kohteliaisuutta, vaikka olin ollut enemmän haitaksi kuin hyödyksi köysien kanssa. Hän oli jopa heittänyt jonkun kaksimielisen vitsin siitä, miten voisi sitoa minut laivaorjaksi ja iskenyt silmää. Olin poikkeuksellisen toiveikkaalla tuulella, kun menin hissillä alakertaan ja laitoin labratakin päälle.

    Kompleksi oli melkein tyhjillään. Olin perheettömänä luvannut jäädä juhannukseksi töihin, koska koe-eläimet tuli ruokkia ja pitkän aikavälin soluviljelmiä tarkkailla. Testien määrä oli loma-aikaan minimissä ja puolet päivästä menikin nettiä selaillessa ja pupuille jutellessa. Lisäkseni alakerrassa oli vain kaksi tutkijaa ja aulavartija, joka kävi pyörähtämässä aina tunnin välein. Työpäivää oli vielä pari tuntia jäljellä, kun puhelimeni soi.

    ”Moi Antti! Mitäs sinä? Mä olen vielä töissä,” vastasin pirteänä.
    ”Niin mäkin ja täällä on tosi tylsää. Pakko tehdä tunteja sisään sitä Lontoon reissua varten, joten vielä olisi pari tuntia. Hei haluisitko näyttää mulle paikkoja siellä alhaalla? Mä en ole nänyt ne kuin kerran silloin kun aloitin täällä ja olen utelias. Sullahan voi siellä olla vaikka millaiset operaatiot käynnissä”, Antti nauroi puhelimeen.
    ”No siis ei mulla ole tässä mitään, mutta ei tänne oikein saisi päästää…” epäröin, koska turva-asioissa olimme todella tarkkoja.
    ”Mä kysyin aulan vaksilta ja se sanoi, että se on ok, jos sä tulet hakemaan mut tästä aulasta. Mä voin olla sun vieras tällä kertaa”, kuulin, kuinka Antti hymyili.
    ”Ok, no mä tulen tuossa tasan neljältä siihen ylös.”
    ”Voitko tulla vähän aiemmin, mä olen jo ihan valmis?” Antti kysyi hieman kireämmin.
    ”Ok, olen siinä ihan just”, vastasin ja laitoin viljelmät takaisin kylmään. Vilaisin itseäni peilistä, avasin työkampaukseni nopeasti ja haroin tukkani laineille. Avasin labratakkini, jotta alla oleva kaula-aukko näkyisi ja suoristin hameeni. Pidin itseäni höpsönä, mutta minkäs sille voi, olin ihastunut.

    En tajunnut mikä oli vialla, kun hissin ovi aukesi aulaan ja jokin tuntui heti väärältä. Antti seisoi hissin edessä ja näytti vakavalta ja kireältä. Ehdin hymyillä hänelle, kun hissin vierestä näkymättömistä hissiin pyörähti mies. Järjetön kipu räjähti pääni oikealla puolella ja menetin tajuntani, kun pääni kolahti hissin lattiaan.

    Suussani maistui veri ja päätäni särki sietämättömästi joka kerta, kun vedin henkeä. Kuulin kuinka ympärilläni joku vaikersi ja useammatkin ihmiset kävelivät ympäriinsä. Koitin parantaa asentoani ja pakokauhu heräsi sillä hetkellä, kun tajusin käsieni olevan sidotut. Silmäni rävähtivät auki ja aloin huutaa ja yskiä. Ranteeseeni sattui, kun riuhdoin käsiäni irti toisistaan ja potkin kauhuissani mitä tahansa mihin yletin. Olin ollut kyljelläni, mutta kierähdin selälleni, mikä ei auttanut käsiäni yhtään.

    ”Niina! Niina, ole rauhassa! Älä satuta itseesi!” Antti polvistui viereeni ja painoi minua kivuliaasti hartioista vasten lattiaa. Huusin hänelle jotain käsittämätöntä, enkä saanut hengitystäni tasaantumaan. Hän painoi minua edelleen vasten lattiaa, mutta mutisi jotain rauhoittavaa matalalla äänellä ja silitti toisella kädellä päätäni. Hän veti kätensä pois, kun näki miten värähdin kivusta hänen koskiessaan sitä puolta päätäni, johon oli lyöty.

    Minua oli lyöty ja olin sidottuna oman työpaikkani lattialla. Pakokauhu alkoi nousta uudestaan, mutta pakotin itseni hengittämään ja katsomaan ympärilleni. Olin alakerran labrassa ja vieressäni istuivat sidottuina seinää vasten kaksi tutkijakollegaani, aulan vahti ja yläkerrasta kaksi toimistotyöntekijää. Labrassa liikkui ainakin viisi vierasta henkilöä. He olivat kaikki pukeutuneet eri tavoin, mutta selvästi niin, että pystyivät liikkumaan vaivattomasti. Ainakin yhdellä heistä oli kivääri ja toisella joku käsiase. He olivat peittäneet naamansa joko huiveilla tai kasvosuojaimilla, mutta heistä ainakin kaksi oli naisia. En ymmärtänyt mistä oli kyse. Antin rauhallinen ääni kiinnitti huomioni.

    ”Ei mitään hätää, odotas mä autan sut pystyyn”, hän sanoi ja nosti minut vaivattomasti istumaan pystyyn seinää vasten.
    ”Mitä vittua tämä oikein on?” sain sanottua, kun ensin yskin kurkkuni vapaaksi verestä, kyynelistä ja räästä. Olin purrut pahasti poskeeni, kun minua lyötiin.

    ”Niina, me ollaan otettu tämä paikka haltuun nyt. Sulle eikä muillekaan ei käy mitään, kun nyt vaan odotatte rauhassa”, Antti selitti rauhallisellä äänellä katsoen minua silmiin.

    ”Siis mitä, kuka on… ja miksi, en tajua”, sopertelin, kun siristelin silmiäni labran kirkkaassa valossa ja tajusin, miten paljon se särki päätäni.

    Lähellä ollut mustiinpukeutunut harteikas mies tuli parilla askeleella luokseni, kyykistyi ja tarttui minua väkivaltaisesti kasvoista. Hänen äänensä oli tukahtunut kasvosuojaimesta.

    ”Te teette täällä päivittäin kylmäverisiä murhia. Se loppuu nyt, sekä täällä että muualla. Itse olet tämän valinnut, ole nyt hiljaa ja nätisti, niin pääset pois ilman, että suhun sattuu lisää, ok?”

    Vieressäni istuva tutkijanainen alkoi nyyhkyttää uudestaan ja mies nousi jatkaakseen tuutkimusvälineiden tuhoamista. Ymmärrys iski minuun kuin miehen kyynärpää päähäni aiemmin hississä.

    ”Antti, nämä on niitä aktivisteja, nämä on niitä mielenosoittajia! Antti miten ne pääsi tänne, ja mitä helvettiä ne oikein yrittää, ei täällä ole mitään…” Yksi katse Antin anteeksipyytäviin kasvoihin selitti, mistä on kyse.

    ”Sä autoit niitä! Sä päästin ne tänne, tai siis pistit mut päästämään!” huusin ja koitin rimpuilla kauemmas Antista, joka näytti purevan hampaansa yhteen ja vaihtavan anteeksipyytävän ilmeensä tarkoituksella kovempaan.

    ”Kyllä. Sitä varten mä tulin tänne töihin ja sitä varten mä olen sua pehmittänyt, että saadaan tämä tehtyä”, Antti sanoi rauhallisesti.
    ”Mä olen pahoillani, että suhun sattui, mutta odota nyt vaan rauhassa niin pääset täältä kyllä pois. Me valittiin tämä sen takia, kun poliisit ei pääse tänne ja odotetaan täällä kunnes saadaan tieto, että kahdesta muusta laitoksesta on päästetty eläimet pois. Tämä on viimeinen, mä odotan täällä siihen asti, että saan tiedon kaikkien olevan turvassa ja päästän sitten teidät pois. Mun naama niiden tiedossa on, niin mä jään sitten lopulta poliiseille”, Antti selitti, kun nousi seisomaan ja pudisteli pölyt pois puvultaan automaattisella liikkeellä. Hän oli riisunut puvuntakkinsa ja avannut kravattiaan. Hän haroi tummaa, kiharaa tukkaansa taakse hermostuneesti ja väisti katsettani.

    ”Tämähän on ihan hullua, kyllähän sä tiedät, ettei me täällä tehdä mitään kamalaa! Mitä te oikein luulette saavuttavanne, me tehdään täällä lääketutkimusta! Tässä ei ole mitään järkeä”, koitin sanoa, kun Antti käveli poispäin. Tajusin pitää suuni kiinni, kun minua lyönyt mies katsoi meihin päin uhkaavasti. Päänsärkyni oli lamauttava ja keskityin rentouttamaan hartiani ja hengittämään rauhassa. Nämä ihmiset olivat hulluja. Oli aivan naurettavaa leikkiä terroristia Suomessa, lääkefirmassa. Antti oli puhunut kahdetsa muustakin tutkimuslaitoksesta, joista he toivoivat vapauttavansa pupuja ja rottia luontoon kuolemaan. Oletin, että kyse oli enemmän symbolisesta teosta, mutta se oli silti järjetöntä.

    Antti vältteli katsettani ja istui tietokoneen ääreen. Pidin silmiäni kiinni kirkkaalta valolta ja kuuntelin, kun aktivistit hajottivat jonkin miljoonan edestä tutkimusvälineistöä. Nukahdin varmaan hetkeksi tai ainakin lamaannuin särystä, sillä havaihduin, kun kaksi naamioitua miestä nosti minut ylös kainaloistani ja retuutti istumaan tuoliin web-kameran eteen. Toinen niistä asettui kameran viereen ja osoitti minua käsiaseella. Pelko tulvahti lävitseni. Aloin täristä enkä voinut kääntää katsettani pois. Nämä olivat tosissaan, eikä tämä ollut mikään leikki. Antti tuli ja silitti tukkani korvan taakse.

    ”Lue tasan tarkkaan mitä mä näytän kohta lapulta tuohon kameraan, ymmärrätkö?” Nyökkäsin ja koitin olla itkemättä. Antin käsi viipyi kasvoillani ja nyyhkäisin, kun tajusin miten onnelliseksi olisin tuollut siitä aiemmin. Nyt minua vain oksetti pelosta.

    Syvään hengittämällä ja taukoja pitämällä sain luettua terroristien viestin kameralle. Se meni ilmeisesti suoraan poliisille, sillä he vaikuttivat tyytyväisille saamaansa vastaukseen. Käsitin, että rakennus on piiritetty, mutta kuten Antti sanoi, sisään ei oikeastaan ollut järkeviä teitä. He pystyivät vartioimaan sisäpuolelta niin hissikuilua kuin varauloskäytäväportaikkoakin ja poliisi tiesi, että heillä on panttivankeja. He olivat antaneet aikarajaksi kymmenen tuntia, siinä ajassa juhannuksenvietossa olevien ihmisten ympäri Suomea tulisi ehtiä päästämään koe-eläimet vapaiksi.

    Minut unohdettiin nyyhkyttämään tuoliin liian pitkäksi aikaa. Ehdin rauhoittua ja tajuta, että minun olisi pakko saada vettä ja päästä käymään vessassa. Koitin pidätellä mahdollisimman pitkään, mutta lopulta minun oli pakko herättää kaappajieni huomio.

    ”Hei mun olisi pakko päästä vessaan ja saada vettä. Voisinko mä mitenkään päästä, mä lupaan olla ihan rauhassa”, sanoin yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaarattomalle. He vilkaisivat minua ja asetta kantava mies heilautti sitä Anttia kohti, joka vastahakoisen oloisesti tuli luokseni ja tuki minua, kun nousin tuolista. Kompuroin tuttuun naistenvessaan ja hän seurasi perässä pitäen kiinni olkavarrestani.

    ”Voisit sä avata mun kädet, mä vähän niin kuin tarvitsen niitä”, koitin sanoa mahdollisimman arkisesti hymyillen, vaikka huuleni selvästi värisivät. Antti epäröi selvästi, mutta päätti kuitenkin avata käteni, jotka oli teipattu jesarilla. Hän repi sen auki ja menin saman tien vessakoppiin. Kun sain pissattua ja tulin ulos, tajusin vessan peilistä, että hiusrajaani oli tullut kunnon haava ja pääni toinen puoli oli veressä. Huuleni alkoivat taas värähdellä itkusta, mutta vedin pari kertaa rauhallisesti henkeä ja aloin pestä kasvojani Antin katsellessa vierestä. Join suoraan kraanasta ja koitin sylkeä pahaa makua suustani. Hätkähdin, kun Antin käsi laskeutui alaselälleni. Suoristuin äkkiä ja melkein löin häntä leukaan päälläni. Tajusin, etten ollut koskaan ollut näin lähellä häntä. Hän piti kättään selälläni ja setvi toisella nyt märkiä hiuksiani.

    ”En mä tarkoittanut, että sulle kävisi tässä pahasti. Mä koitin keksiä, miten mä pääsisin tänne ilman sun apua, kun tajusin, etten halua, että suhun sattuu, mutta tää kaikki tuli lopulta niin nopeasti”, hän selitti katsoen hiuksiani. Haistoin hänen partavetensä tai deodoranttinsa voimakkaan miehisen tuoksun, mutta sen alta hien. Käteni olivat koukussa rinnallani välissämme suojaavassa asennossa ja hän painoi yhtäkkiä minua voimakkaammin itseään vasten ja työnsi sormensa takaraivollani hiusteni sekaan. Hän veti minua hellästi hiuksista saadakseen kasvoni ylöspäin ja toi huulensa huulilleni.

    Pitkään hän vain piti niitä siinä. Hän alkoi suukotella suutani pienesti ja pikkuhiljaa painaen huuliaan voimakkaammin vasten omiani. Olin täysin lamaantunut. En ymmärtänyt mitä tapahtuu ja tiukka asentomme aiheutti minussa taas hetkellistä pakokauhua. Hänen kielensä koskiessani huuliani ensimmäisen kerran avasin suutani vaistonvaraisesti. Suudelmamme syveni. Hän hengitti raskaasti ja puri alahuultani nuollen sitä heti perään. Hänen lantionsa painui vasten vatsaani ja tajusin, että hän painoi kivikovaa erektiotaan hitaaseen rytmiin vasten minua. Hänen toinen kätensä laskeutui alaselältäni takapuolelleni ja puristi pakaraani kovakouraisesti nostaen hamettani. Toinen käsi laskeutui hiuksistani, kun hän huomasi minun liikkuvan mukana ohjaamattakin ja nosti paitaani vaeltaen selälläni ylöspäin. Huomasin unohtavani pelkoni ja käskittyväni täysin Antin läsnäoloon, josta olin haaveillut jo pari kuukautta. Toimin kuin transsissa ja kehoni vastasi hänen kosketukseensa täysin automaattisesti.

    Antti sävähti irti minusta, kun syvältä kurkustani pääsi matala nautinnollinen ääni. Hän laski hameeni alas ja pyörähti taakseni ottaen kiinni ranteistani. Aloin rimpuilla muistaen aiemmin kauhuni, mutta hän hyssytteli minua ja työnsi minut takaisin käytävään.

    ”Mä sidon tän tuonne taukohuoneeseen”, Antti huusi hieman epäröiden muille.
    ”Ei kun pidetään ne täällä samassa, mitä vittua sä sooloilet”, huusi yksi huivinsa läpi takaisin.
    ”No et olisi lyönyt sitä, tämä oksentaa migreenistä täällä valoissa nyt”, Antti huusi takaisin ja yllättyin valheen sujuvuudesta. Ilmeisesti se meni läpi, sillä kaikki palasivat siihen, mitä ikinä olivatkaan tekemässä. Ehdin alkaa miettiä mitä kaikkea hän oli minulle ehtinyt kevään aikana valehdella, kun hän työnsi minut taukohuoneeseen ja painoi itsensä takaapäin vasten minua päästäen käteni vapaiksi.

    Hänen kätensä menivät suoraan rinnoilleni ja jatkoivat matkaansa paitani alle. Hänen hengityksensä oli kuuma hiuksissani ja vihasin itseäni siitä, että tajusin painavani itseäni häntä vasten. Hänen lanteensa vastasivat liikkeeseeni entistä vaativammin.
    ”Voi luoja Niina, mä olen halunnut sua jo pitkään, mutten halunnut, että sulle käy pahasti”, hän mutisi korvaani ja suuteli kaulaani. Tajusin tilanteen olevan täysin järjetön, mutta tajusin myös olevani todella kiihottunut. Viereisessä huoneessa oli ihmisiä sidottuina ja aseistettuja terroristeja, mutta minä käännyin suutelemaan miestä, josta olin fantasioinut koko kevään. Suudelma oli epätoivoinen ja hampaani painuivat varmasti kivuliaasti vasten hänen huuliaan. Hän painoi minut syliinsä ja vastasi aivan yhtä epätoivoisen kiihkeästi. Kuulin särkyvän lasin helinää, mutta keskityin siihen, miten Antti avasi rintaliivini ja sai kylmät kätensä vihdoin vasten rintojeni kuumaa ihoa. Antti pudottautui polvilleen, työnsi paitani ja rintaliivini ylös ja kumarruin hieman, että hän pääsi nuolemaan ja näykkimään rintojani. Hän otti samalla sandaalini pois jaloistani ja veti sukkahousuni ja alushousuni pois. Hameeni nousi vyötärölle, kun hän painoi minua takapuolesta vasten kasvojaan. Hän työnsi kielensä ajeltujen häpyhuulteni väliin ja nuoli enemmän innolla ja voimalla kuin taidolla. Nostin toisen jalkani hänen olkapäälleen, jotta hän sai tilaa toimia ja painoin hänen päätään häpyäni vasten. Hän kaksi sormea suoraan sisääni. Parilla työnnöllä reiteni alkoi väristä ja hän tajusi, etten voisi seisoa enää.

    Antti nousi lattialta ja istui taukohuoneen sohvalle avaten nopeasti housunsa ja laskien ne polvien alle. Istuin hajareisin hänen syliinsä. Katsoin häntä silmiin, kun pidin kiinni hänen peniksestään laskeutuessani sen päälle. Hän hengähti nautinnosta, kun pääsi kokonaan sisääni ja sulki silmänsä aloittaessani hitaan liikkeen hänen sylissään. Hänen sormensa pureutuivat pakaroihini, kun kiihdytin tahtia. Hän ei pysynyt paikallaan, vaan alkoi liikkua myös pakonomaisella ja vaativalla tahdilla. Keskityin hänen tahtiinsa ja hieroin itse klitoristani toisella kädelläni ja kiedoin toisen Antin pään taakse. Hänen hengityksensä oli katkonaista ja hän puristeli pakaroitani ja lanteitani auttaen minua pysymään hänen tahdissaan.

    Orgasmini oli yllättävä. Työnsin selkääni kaarelle ja koitin saada Antin pysymään niin syvällä minussa kuin mahdollista, kun laukesin vetäen henkeä terävästi. Tunsin Antin sisälläni, kun lihakseni supistelivat. Hän ei tarvinnut myöskään enempää. Parilla kivuliaan syvällä työnnöllä hän laukesi minuun purren olkapäätäni ja kietoen kätensä ympärilleni.

    Hengitin syvään hänen tuoksuaan, kun rauhoituimme. Säpsähdin jonkun huutavaa ääntä ja Antti nousi nopeasti ylös jättäen minut sohvalle pukemaan rintaliivejäni takaisin päälle.

    ”Vedä sukkahousut takaisin jalkaan, mun pitää sitoa sut uudestaan. Mä koitan voida pitää sut täällä”, Antti sanoi hätäisesti ja puki päälleen. Tein kuten käskettiin ja Antti sitoi käteni uudestaan eteeni housujensa taskussa olleella nippusiteellä. Hän veti torkkupeiton päälleni ja pussasi otsaani ennen kuin jätti minut pimeään huoneeseen.

    Vasta sitten aloin itkeä. Pelkoni ja tilanteen järjettömyys purkautuivat minusta syvänä nyyhkytyksenä. Itkin kunnes päänsärkyni pakotti minut lopettamaan. Oloni oli epämukava ja likainen, kun Antin sperma valui alushousuihini kääntäessä kylkeäni. Lopulta nukahdin, vaikka aktivistit huusivatkin välillä toisilleen tuntien madellessa.

    Heräsin siihen, että poliisinainen ravisteli minua varovaisesti olkapäästä. Aloin taas itkeä, kun hän irrotti käteni ja halasi minua. Nyyhkytin helpotuksesta hänen sinistä haalariaan vasten loputtoman pitkältä tuntuvan ajan.

    Sairaalassa tarkastuksessa minulta kysyttiin, oliko minulle tehty muuta väkivaltaa kuin päässäni oleva kuhmu ja haava. Pudistin päätäni, vaikka hoitaja katsoikin minua epäluuloisesti. Terroristit oli saatu antautumaan, kun ulkopuolella olevia joukon jäseniä oli pidätetty, eikä heidän asialleen ollut löytynyt sympatiaa suurelta yleisöltä. Todistin neutraalisti mitä olin nähnyt jättäen kertomatta mitä minun ja Antin välillä oli tapahtunut. Koitin antaa hänestä hyvän kuvan ja hän saikin melko lyhyen tuomion. Kukaan ei yllättynyt, kun vaihdoin sairausloman jälkeen työpaikkaa.

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *