Tulevaisuuden miespalvelija 3

    Uusi vuosi, vanhat kujeet. Tästä jatko-osasta tuli kevyesti pisin koskaan kirjoittamani tarina, eikä loppua näy vieläkään. Jos pidit/et pitänyt tarinasta, niin pistä kommenttia.

    Kirjoittelen aika ajoin myös toivenovelleja, joten jos sinulla on hyvä idea novellille tai haluaisit minun jatkavan jotain aiemmin kirjoittamaani novellia, niin kommentoi pois.

    Seuraavaksi kirjoitan takuuvarmasti jotain simppelimpää. Tai sitten en.

    – Trickster


    Heräsin aamulla ja huomasin olevani yksin. Huone numero 68:n kaksoisvuoteen vasen puolisko näytti myllättyine lakanoineen masentavalta. Kosketin paikkaa kädelläni ja tunsin hänen lämpönsä. Sitten kuulin kolinaa kylpyhuoneesta; hän ei ollutkaan lähtenyt. Nousin ylös ja hiivin kohti kylpyhuonetta. Varovasti avasin oven ja eteeni avautui uskomaton näky: alastomana, pelkkä pyyheturbaani päässään salaperäinen kaunottareni peilaili itseään. Sorja vartalo hehkui ja suihkunjälkeinen kosteus täytti huoneen. Kiimani heräsi välittömästi nähdessäni tämän näyn, vaikka vasta yksi yö erotti meidät edellisestä kerrasta.

    Huomattuaan minut nainen hymyili minulle lämpimästi. Hän ei peitellyt vartaloaan vaan antoi katseeni vaeltaa sillä vapaasti. Hitaasti siirryin hänen taakseen ja halasin häntä takaapäin. Asetin käteni hänen vatsalleen ja silitin sitä hellästi. Miehuuteni seisoi boksereissani jo puolitangossa ja painui vasten hänen paljasta pyllyään, mikä ei varmasti jäänyt tuttavaltani huomaamatta. Hellyyteeni nainen vastasi hellyydellä, painoi kämmenensä vatsallaan lepäävien kämmenieni päälle. Nuuhkin hänen niskaansa, joka tuoksui pehmeästi hunajalle. Painoin leukani hänen olkapäälleen ja katsahdin meitä peilistä käsin. Se tuntui niin tavattoman oudolta, jotenkin oikealta.

    Hyväilin hänen sileää vatsaansa ja painoin huuleni vasten hänen olkaansa. Kaunotar ei sanonut sanaakaan, mutta sisimmässäni tunsin, että hän halusi samaa kuin minäkin. Tuntui käsittämättömältä tuntea toinen näin intuitiivisesti. En edes tiennyt hänen nimeään, ja silti minusta tuntui, että olin päässyt hänen lähelleen jonkinlaista oikotietä kulkien, enkä sitä pitkää tietä, jonka toiset joutuvat elämänsä aikana kulkemaan. Hitaasti tuttavani ohjasi käteni lantiolleen ja taivutti päätään, jotta voisin helpommin suudella hänen ihoaan. Suljin suuni hänen niskaansa, kaulalle, olkapäälle. Vaistomaisesti olin alkanut hieromaan itseäni myös häntä vasten.

    Tunsin kovettuvani nopeasti, sytyin tästä aamuisesta yllätyksestä tavattoman nopeasti. Yritin alkaa hyväillä naisen koko vartaloa, mutta päättäväisesti hän pysäytti minut, pakotti minut patoamaan kasvavan kiiman vielä hetkeksi. Pidin kädet hänen lantiollaan ja jatkoin suukottelua, mutta annoin hänen samalla tuntea, kuinka kovaksi hän oli saanut minut. Naurahdellen ja tyytyväisyydestä ynähdellen hän nautti suukottelustani, joka välillä äityi näykkimiseksi ja jopa helläksi puremiseksi. Halusin häntä ja tiesin hänen haluavan myös minua. Hitaasti siirsin käteni hänen paljaille rinnoilleen, ja tällä kertaa hän ei estänyt minua. Hyväilin pehmeitä rauhasia ja painoin hänet yhä lähemmäs itseäni. Kaunotar käänsi päätään ja suumme kohtasivat ensimmäistä kertaa. Kuulin kuinka hänen hengityksensä oli käynyt aavistuksen nopeammaksi, käheämmäksi.

    Etusormeni liukui alas kokeilemaan, kuinka kosteaksi hän oli käynyt, eikä tutkimusmatkani tuottanut pettymystä: hän oli jo aivan valmis.

    Sitten nainen tarttui käsistäni ja ohjasi ne takaisin vatsalleen. Hitaasti hän tarttui oikeaan käteeni ja ohjasi sen varovasti hävylleen. Käteni liukui ohi hyvin tasoitellun karvoituksen suoraan hänen klitorikselleen, jonka tunsin jo tässä vaiheessa paisuneen. Kiihotuin entistä enemmän naisen halusta pitää ohjia käsissään, ja annoin hänen näyttää kuinka hän halusi itseään hyväiltävän. Etusormeni painui vasten häpykieltä ja aloitti ensin hitaan, alhaalta ylös suuntautuvan liikkeen. Kaunotar puristi kättäni ja painoi sitä yhä kovemmin vasten klitoristaan. Toinen käteni oli huomaamatta livahtanut takaisin hänen rinnalleen ja tunsin kuinka molemmat meistä hengittivät yhä kovemmin. Lopulta hän antoi nautinnon viedä ja päästi irti kädestäni. Etusormeni liukui alas kokeilemaan, kuinka kosteaksi hän oli käynyt, eikä tutkimusmatkani tuottanut pettymystä: hän oli jo aivan valmis.

    Revin bokserit jalastani ja vapautin sykkivän kyrpäni. Kaunottareni otti tukea lavuaarista ja työnsi pyllyään houkuttelevasti minua vasten. Otin tukevan otteen hänen lantiostaan ja painoin munani varovaisesti pillunsuulle. Varovaisesti, sentti sentiltä hivutin itseni hänen sisäänsä varoen, etten vain satuttaisi häntä. Silmät suljettuina, alahuultaan purren nainen nautti selvästi sisäänsä työntyvästä elimestä. Nautin ensimmäisistä työnnöistä ja tunsin kuinka hän yhtä innokkaasti vastasi liikkeeseeni. En ollut varma, kuinka kauan kestäisin tätä ihanaa naista.

    Vaistomaisesti liikkeeni hänen sisässään nopeutui ja lantioni löi jälleen vasten hänen pehmeitä pakaroitaan. Naisen kädet puristivat kylmää posliinia ja huulilta purkautui nautinnosta kertovaa huokailua. Jokin minussa käski hidastamaan, nauttimaan hieman pidempään, mutta en pystynyt lopettamaan liikettäni. Tartuin naisesta kiinni ja nostin hänet pystyyn. Yhtä kiihkeästi jatkoimme rakasteluamme seisaaltaan. Hamusin jälleen käsiini hänen ihanat rintansa, joita aloin hellästi hieroa samalla, kun liikuin hänen sisässään kovaan tahtiin. Seurasin hänen kasvojensa jokaista liikettä, jotka tuntuivat ilmaisevan vain ja ainoastaan tavatonta mielihyvää. Itse huomasin huohottavani ja olevani matkalla kohti huippua.

    ”En kestä enää, tunnut…niin hyvältä”, puuskahdin.
    ”Ei se mitään, anna tulla vain sisään, haluan sen kaiken…taas”, nainen virkkoi takaisin.

    Vedin häntä yhä raivokkaammin itseäni vasten. Munani upposi hänen litisevään pilluunsa yhä nopeammin ja nopeammin, kunnes lopulta en enää kestänyt, vaan laukesin hänen sisäänsä. Tunsin kuinka kyrpäni pumppasi spermaa sykäyksittäin hänen sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikki oli jälleen hetkessä ohitse, mutta edes hetkeksi olin irtautunut tästä maailmasta, lentänyt, sydämeni oli pysähtynyt ja miljoonat reseptorit aivoissani olivat hetkeksi seonneet.

    Orgasmini laannuttua seisoimme pitkään toisissamme kiinni. Kumpikin meistä tasasi hetken hengitystään ja nautti vielä hetken toisen kehon lämmöstä. Katsahdin meitä edessä olevasta peilistä ja huomasin hänen tekevän samoin. Näky oli jotenkin epätodellinen, en ollut koskaan nähnyt itseäni tällä tavoin jonkun toisen kanssa. Hymyilimme toisillemme.

    Vetäydyin hänestä ja puolivelton kaluni mukana lattialle valui lätäkkö spermaa. Otin muutaman askeleen taaksepäin ja tunsin kylpyhuoneen seinän takanani. Nainen kääntyi ja vaivattomalla liikkeellä hän irrotti rynkytyksessä löystyneen pyyheturbaanin päästään. Kosteat kiharat valahtivat hänen paljaille olkapäilleen. Hitaasti hän tuli luokseni ja painoi kämmenensä rintaani vasten – ja suuteli minua. Sitten hän laski päänsä  rintaani vasten ja vaistomaisesti otin hänet syliini. Hetken aikaa kuulin vain rinnassa edelleen takovan sydämeni.

    Kylpyhuoneen lattia oli lämmin, joten istuimme hetkeksi. Katsoin vieressäni istuvaa naista. Hän oli sulkenut silmänsä ja tuntui ajattelevan jotain.

    ”Mikä sinun nimesi on?” kysyin ja tunsin itseni siinä samassa vähän tyhmäksi. Se oli täysin merkityksetön kaikkien niiden kysymysten rinnalla, joihin halusin häneltä vastauksen, mutta samalla jotenkin välttämätön.”
    ”Anna.”

    Olin hetken aikaa ihmeissäni. Olin odottanut tieteiskirjallisuudesta tuttuja kliseitä siitä, kuinka nimet ovat merkityksettömiä, eikä niitä ole tarpeen lausua edes ääneen. Yhtäkkiä hän oli silmissäni jotain muuta kuin vain salaperäinen kaunotar.

    ”Luulen, että rakastan sinua”, töksäytin ja kaduin sanomaani samantien. Odotin Annan vähintään hymähtävän möläytykselleni, mutta sen sijaan hän ainoastaan hymyili. Mietin, oliko hänen hymynsä hyväksyvää, surullista, säälivää vai jopa pilkallista. Anna ei kuitenkaan sanonut mitään. ”Minun täytyy näyttää sinulle tänään jotain.”
    ”Mitä niin?”
    ”Näet sitten, se on joka tapauksessa varsin tärkeää. Ja vaarallista.”

    Jännitys hiipi hiljaa ihoni alle. Menimme yhdessä suihkuun, jossa pesimme toisemme huolellisesti. Puolta tuntia myöhemmin olimme valmiita lähtemään. Ulkona ilma oli painostava ja kaupunki näytti hengittävän vaivalloisesti. Muutamia ihmisiä kulki siellä täällä, mutta kukaan ei halunnut puuttua toisten asioihin, mikä oli täysin normaalia. Anna johdatti minut hotellin taakse vievälle kapealle kujalle. Minulla ei ollut aavistustakaan mihin olimme menossa, mutta liikkumistaktiikka oli minulle hyvinkin tuttu. Anna tuntui valitsevan kujat sattumanvaraisesti, mutta se oli välttämätöntä, jotta hän voisi varmistua siitä, ettei meitä seurattu. Välillä poikkesimme isommalle kulkuväylälle varmistuaksemme siitä, että olimme ylipäätään menossa oikeaan suuntaan.

    ”Luulen, että rakastan sinua”

    Lopulta tulimme ovelle, joka näytti siltä, kuin se olisi aina lukossa. Kumppanini kaivoi taskustaan kuitenkin kulkukortin, vilautti sitä vieressä olevaan lukijaan ja oven lukko naksahti auki. Sisällä eteemme avautui ahdas käytävä portaineen, olin kuulevinani omituista kumisevaa ääntä jostain kaukaa, mutta en osannut sanoa, mitä se saattoi olla. Porraskäytävän punaiseen tiiliseinään oli isketty pieni hehkulamppu sinne tänne, mutta siitä huolimatta näin tuskin eteeni. Anna sen sijaan tuntui tietävän mihin oli menossa.

    Portaiden yläpäästä käännyimme vasemmalle, josta avautui jälleen uusi käytävä. Tila oli tavattoman ahdas – jos olisimme kulkeneet rinnakkain, olisi jommankumman olkapää raapinut pakostakin seinää. Niinpä kuljimme peräkkäin. Se ei tietysti haitannut minua, sillä saatoin ihailla samalla hänen kiinteää peppuaan, joka keinui edessäni houkuttelevasti.

    ”Olemme perillä”, Anna sanoi yhden oven kohdalla. Minun silmissäni se näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin käytävässä olleet ovet. Ainoa asia, mikä erotti oven muista oli siihen kiinni ruuvattu plakaatti, jossa luki pelkästään numero seitsemän. Ystäväni vilautti korttia oven vieressä olevaa lukijaan ja jälleen kerran kuulimme lukon naksahtavan.

    Huoneen täytti hurisevan elokuvaprojektorin ääni. Mies projektorin takana säikähti, mutta nähdessään Annan hän rauhoittui. Hän mutisi jotain, mistä en saanut ollenkaan selvää ja ojensi lihavan kätensä minulle. Ehdin tuskin puristaa sitä, kun hän sulki jo Annan kämmenet omiinsa ja näytti selvästi ilahtuneelta. Miehen täytyi puhua jotain epämääräistä murretta, koska en pystynyt erottamaan hänen puheestaan kuin sanan tai kaksi. Sitten tajusin, ettei miehellä ollut ollenkaan kieltä suussaan.

    Anna huomasi järkytykseni ja virkkoi rauhallisesti: ”Martylle sattui kerran pieni onnettomuus. Hän tuli sanoneeksi asioita, joista hänen olisi pitänyt vaieta ja niin edespäin. Onneksi he repivät vain hänen kielensä, sillä toisilta he murskasivat sormet kämmenia myöten. Martysta se teki vain entistä sitkeämmän ja kostonhaluisemman.”

    Minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mihin Anna oli sekaantunut. Pieni pullea koneenhoitaja näytti jokseenkin harmittomalta, mutta ei keneltäkään revitty kieltä muuten vain. Ja mitä tekemistä elokuvateatterilla oli tämän kaiken kanssa? Miksi ystäväni oli tuonut minut tänne?

    ”Tiedätkö, mitä sinun kaltaisillesi tapahtuu, jos hallitus saa sinut kiinni?”
    ”En tiedä, en ole koskaan saanut tilaisuutta kysyä”. Anna hymähti sarkasmilleni ja vastasi sitten: ”Tule, mennään teatterin puolelle, Marty näyttää meille pienen arkistofilmin.”

    Meitä lukuunottamatta sali oli täysin tyhjä. Hetken päästä kuva valkokankaalla alkoi vilkkua ja elokuva alkoi. “Kuinka juuri sinä voit auttaa voittamaan ihmiskuntaa uhkaavan vaaran?” Kyseessä oli siis vanha propagandafilmi ajalta, jolloin virus oli jo tunnistettu, mutta sen vaikutukset olivat levinneet kaikkialle maailmaan. Hallitus oli kuitenkin huomannut, että minunkaltaisia ihmisiä oli edelleen olemassa. Minä olin pitänyt kaiken salassa, ja kun muutama ystäväni katosi jälkiä jättämättä tulin siihen tulokseen, ettei heidän välttämättä ollut käynyt hyvin.

    Vanha filminpätkä tuntui huvittavalta. Siinä päähenkilö huomaa poikkeavuutensa ja ottaa tunnollisesti yhteyttä viranomaisiin. Viranomaisten kautta mies päätyy lääkäriin, jossa valkotakkinen mies tutkii hänet päästä varpaisiin. Sitten onkin aika mennä koppiin, jossa on määrä tehdä se suuri kontribuutio ihmiskunnan hyväksi. Odotellessa lääkäri kertoo yksityiskohtia viruksesta, osallistumisen tärkeydestä ja kaikesta sen sellaisesta. Jaarittelun päätteeksi näytetään, kuinka mies tulee kopista ulos pientä pahvimukia puristaen. Hetken kuluttua mies puristaa hymyillen jo lääkärin kättä – kunnon kansalainen on täyttänyt velvollisuutensa.

    Loppuelokuva kertoo, mitä miehelle sitten tapahtuu. Koska hänen suhteensa ei haluta ottaa mitään riskejä, hänelle tarjotaan mahdollisuutta muuttaa lepokotiin, jossa hänen ainoa tehtävänsä on auttaa ihmiskuntaa selviämään. Viimeiset kuvat näyttävät miehen heräämässä, katselemassa merelle avautuvaa maisemaa parvekkeelta. Kauniit hoitajattaret tarjoilevat aamupalaa ja olohuoneessa seurustellaan kohtalotovereiden kanssa. Illalla voi nauttia yksityisistä konserteista ja kirjastosta voi lainata itselleen mieleistä luettavaa. Ei siis ihme, että kasvoilla karehtii hymy, kun mies päivän päätteeksi painaa päänsä tyynyyn.

    ”Teatterit olivat pakotettuja näyttämään tämänkaltaisia filminpätkiä aina ennen elokuvanäytöksiä”, Anna totesi, kun pimeys oli laskeutunut saliin. ”Aika harva uskoi, mutta jotkut kuitenkin.”
    ”Miten heille oikeasti kävi?”
    ”Huonosti, paljon huonommin kuin osaat kuvitellakaan. Itse asiassa sinä olet harvinaisuus, koska olet pystynyt elämään kykysi kanssa piilossa näinkin pitkään.”
    ”En ole luottanut kovinkaan moneen ihmiseen.”
    ”Ne ovat joka tapauksessa sinun perässäsi, eivätkä luovuta ennen kuin ovat saaneet sinut kiinni.”

    Nousimme ylös ja poistuimme konehuoneen kautta.

    Itse asiassa sinä olet harvinaisuus, koska olet pystynyt elämään kykysi kanssa piilossa näinkin pitkään.”

    Kaupunki näytti voivan entistä huonommin. Sade oli yltynyt, eikä auringosta näkynyt pilkahdustakaan, vaikka oli keskipäivä. Kaksikymmentäneljä tuntia päivässä hehkuvat neonvalot ohjasivat ihmisiä tyydyttämään nälkänsä, janonsa ja himonsa. Minä ja Anna tunsimme lähinnä kahta ensimmäistä, joten suuntasimme kulkumme yhteen lukuisista katukeittiöistä, jotka tarjosivat kaikkea mahdollista. Kiinalaisten keittiöiden listat olivat valtavia, mutta sillä ei lopulta ollut niin väliä, koska kaikki maistui kuitenkin enemmän tai vähemmän samalta.

    ”Meidän täytyy löytää suojaa ja odottaa yötä”, Anna totesi syötyämme.

    Jälleen yksi arvoitus. Mihin olimme menossa, mitä meidän oli tarkoitus tehdä ja miksi? Kaikki tämä salaperäisyys alkoi ärsyttää. Minusta tuntui, että panisin Annan kanssa vielä kovan kovaa vasten, enkä pelkkää pehmeää ja tiukkaa, kuten olin tähän mennessä tehnyt. Kaupunki oli onneksi täynnä erilaisia hostelleja ja majoitustiloja, eikä niiden ympärivuorokautinen valvonta olisi onnistunut, vaikka koko kaupunki olisi ollut täynnä miliisejä. Suojaa ei olisi siis vaikea löytää.

    Päädyimme lopulta alkoholisteille ja narkkareille tarkoitetun yömajan lattialle. Se oli katutasoa kerrosta alempana, lähes kellarinomainen tila, jonka betonilattia oli peitetty pahvilla, jotta ihmiset eivät jäätyisi lattiaan kiinni. Ihmiset istuivat avarassa tilassa joko yksinään tai ryhmissä, toiset kinastelivat, toiset puhuivat yksinään jollekulle, joka ei juuri silloin sattunut olemaan paikalla. Kuului tuberkuloosin sävyttämää hinkuvaa yskää ja kiroilua. Kukaan ei ollut silminnähtävästi kiinnostuneita meistä, vaikka erotuimme joukosta pukeutumisellamme ja siisteydellämme. Otimme paikkamme nurkkauksesta, jossa ei ollut ketään.

    ”Mitä tekemistä sinulla ja Arabilla on keskenänne?” kysyin ennen kuin olimme tuskin ehtinyt asettua aloillemme.
    ”Hänen oikea nimeänsä on Naguib ja hän on vanha…tuttu.” Hetken aikaa kumppanini näytti epävarmalta.
    ”Tuttava, jolta kavalsit muutaman kassillisen tuohta, etkä luvannut maksaa takaisin?”
    ”Niin, mutta ei sillä ole merkitystä”, Anna sanoi, eikä joko halunnut nauraa tai ymmärtänyt vitsiäni ollenkaan.
    ”Minä olen saanut käsityksen, että hän on vaarallinen mies”, jatkoin inttämistäni.
    ”Ehkä niin, mutta en usko, että meidän tarvitsee olla huolissaan hänestä. Hänellä on yllinkyllin rahaa, vaikka minä lainasinkin häneltä muutaman kopeekan. Toisaalta hän harvemmin unohtaa tällaiset asiat. Joka tapauksessa minä huolehtisin enemmän siitä, että saamme nukutuksi ennen yötä.”

    Keskustelu oli sillä kertaa ohi. Anna painautui minua vasten ja haimme lämpöä toistemme vartaloista. Läheisyys herätti myös penikseni eloon, mutta nyt ei ollut aika eikä paikka kuunnella sitä. Emme tohtineet nukkua yhtä aikaa, joten minä pysyttelin hereillä ensimmäiset kaksi tuntia, jonka jälkeen herätin Annan ja yritin itse saada unta. Siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä liian moni asia liikkui päässäni sillä hetkellä.

    Keskipäivän hämäryys vaihtui iltapäivään ja sitä myöden iltaan. Sade ei lakannut tuona aikana kertaakaan vaan jatkui taukoamatta. Kaikeksi onneksi vesi ei tulvinut yömajaan. Ehkä tämän talon viemäreiden tukkeena ei ollut tarpeeksi kuolleita rottia ja kodittomia, tulin ajatelleeksi yhdessä vaiheessa. Yömajan katossa roikkui yksi lamppu pelkän johdon varassa. Aika ajoin se rätisi, kunnes pimeyden laskettua se sammui kokonaan. Kuului lisää kiroilua, joka kuitenkin vaihtui hetken kuluttua kuorsauksen ääneen.

    Vielä valon ollessa päällä olin vaivihkaa vilkaissut rannetietokonettani. Minuun oli yritetty ottaa yhteyttä useammasta eri numerosta. En ollut varma vastaisinko niihin koskaan. Katsoessani Annaa en tuntenut kaipuuta entiseen elämääni, niinkin helppoa ja vaivatonta kun se tietyiltä osin oli ollutkin.

    Minä olin ottanut viimeisen “vahtivuoron”, joten herätin Annan hieman ennen keskiyötä. Ulkona oli pilkkopimeää, mutta mainosvalojen heikko hohde väreili yömajan lattialla. Anna hieroi hetken ohimoitaan ja yritti palata unesta tähän todellisuuteen. Kylmyys iski luihin välittömästi, kun pääsimme ulos. En kuitenkaan antanut sen haitata, vaan seurasin Annaa, joka näytti tietävän tarkkaan, mihin olimme menossa. Tiemme vei minulle tuntemattomalle esikaupunkialueelle ja sieltä muutaman joutomaan kautta jonkinlaiselle tehdasalueelle. Paikka näytti autiolta, eikä siinä ollut mitään mikä olisi herättänyt kiinnostusta. Pelkkiä valtavia peltisiä laatikoita vieri vieressä.

    ”Mikä tämä paikka on?”

    Anna ei sanonut mitään, tuijotti vain kauempana häämöttäviä laatikoita. Hänen katseessaan ei ollut muuta kuin vihaa, kun hän alkoi päättäväisesti tehdä matkaa kohti hämärän näköistä kompleksia. Seurasin häntä epäröimättä aivan kuten olin seurannut tähänkin asti.
    Aluetta ympäröi noin kolme metriä korkea verkkoaita, jonka ylittäminen ei ollut meiltä kahdelta temppu eikä mikään. Vartijoita ei ollut näköpiirissä, mutta kumppanini mukaan alue ei suinkaan ollut tyhjä. Enemmänkin kyse oli siitä, että vahvasti vartioitu alue veti puoleensa enemmän kiinnostuneita katseita. Tullessani lähemmäksi laatikonkaltaisia rakennelmia huomasin, kuinka tiheään niitä oli rakennettu. Mitä tahansa sisällä oli, se oli myös tarkoitettu pysymään siellä, eikä ulkosalle ollut kenelläkään asiaa.

    Kumppanini selvästi tiesi mihin oli menossa. Pysyttelimme mahdollisuuksien mukaan varjoissa ja tarkkailimme edesakaisin suhivia valvontakameroita, joita oli asennettu muutamiin solmukohtiin, joista ihmisten oli käytännössä pakko kulkea päästäkseen alueella eteenpäin. Anna selvästi tiesi tämän ja odotti punasilmäisen vartijan kääntävän katseensa meistä poispäin. Tällaisina hetkina tunsin sydämeni hakkaavan ja adrenaliinin virtaavan kehooni, oudolla tavalla tunsin myös kiihottuvani. Ystäväni heilautti aina kättään, jonka jälkeen juoksimme varjosta toiseen niin nopeasti kuin vain pystyimme. Ohitimme kaksi tai mahdollisesti kolme tällaista kohtaa, kunnes tulimme hallin viereen, joka ulkoisesti näytti aivan samalta kuin kaikki muutkin.

    Kaikkien hallien räystäiden alla kulki rivi ikkunoita, eikä valitsemamme kohde ollut toista kummempi. Elokuvissa sankari ja sankaritar kiertäisivät hallin taakse ja kiipeäisivät huojuvaa laatikkopinoa pitkin ikkunaan, josta he joko kömpisivät sisään tai vaihtoehtoisesti katselisivat kammottavaa totuutta silmästä silmään (tai silmiin). Alueella ei lojunut laatikon laatikkoa, eikä oikeastaan minkäänlaista rojua. Itse asiassa koko alue tuntui olevan kuin puisto syysharavoinnin jälijltä: paljas, raavittu ja surkea. Anna marssi hallin etuovelle, painoi kahvaa ja astui sisään. Katsoin häntä hetken aikaa hölmistyneenä ja päätin seurata perässä.

    Sisältä halli näytti valtavalta, paljon suuremmalta kuin se oli ulkoapäin näyttänyt. Valoa oli kitsaalti, räystäiden alla kulkevasta ikkunarivistöstä kajasti sisälle vain heikko kuunvalo. Hetken kuluttua silmäni tottuivat pimeään, ja aloin erottaa sisätiloissa jonkinlaisia muotoja. Koko halli oli täytetty harmailla, jykevillä lyijykaapeilla, joiden vierestä pääsi hädintuskin kulkemaan. Niitä täytyi olla kymmeniä, ei, satoja. Osassa loisti punainen valo, toisissa taas vihreä. Katselin ympärilleni, mutta en millään käsittänyt näkemääni. Kumppanini tuntui olevan myös tämän eriskummallisen paikan lumoissa, vaikka oli selvästi käynyt täällä aikaisemminkin.

    ”Mitä ihmettä nämä kaapit oikein pitävät sisällään?”
    ”Ihmisiä”, Anna tokaisi.
    ”Mutta…keitä?”
    ”Satamäärin sinunkaltaisiasi friikkejä.”

    Lyijykaappi sulki sisäänsä lasisen kapselin, jonka keskellä jonkinlaisessa nesteessä huojui kammottavan näköinen mies. Käsien, koko ruumiin suonet risteilivät groteskilla tavalla miehen kehon pinnassa.

    Kosketin yhtä kaappia ja sen pinta oli inhottavan kylmänkostea, pahuus tuntui huokuvan tuosta materiaalista suoraan käteni suonia pitkin sydämeeni. Kyllä, minä olin luonnonoikku, friikki, jonka ei olisi pitänyt olla olemassa. Joko virus tai minä olin epäonnistunut – riippui kaiketi siitä pitikö ihmiskuntaa säilyttämisen arvoisena vai ei. Halusin nähdä kaappien sisälle, katsoa yhtä versiota minusta. Jos olisin valinnut toisin, joku toinen saattaisi olla paikallani koskettelemassa näitä monumentteja, ehkä vielä jonkun toisen kanssa. Tai sitten ei. Huomasin yhtäkkiä, että mahdollisuuksia oli tavattoman monta.

    Anna näppäili yhden kaapin näppäintaulua kerran, kaksi, kunnes kaikki kolme valoa syttyivät. Suurta kahvaa kääntäen Anna avasi kaapin ja katsoimme sisään. Lyijykaappi sulki sisäänsä lasisen kapselin, jonka keskellä jonkinlaisessa nesteessä huojui kammottavan näköinen mies. Käsien, koko ruumiin suonet risteilivät groteskilla tavalla miehen kehon pinnassa. Jalkovälissä roikkui kutistunut ja surkastunut kulli. Minua kuvotti.

    ”Jokaisessa kaapissa on samanlainen ruumis”, Anna virkkoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen.
    ”Mitä heille tapahtui?”

    He ovat niitä, jotka ilmoittautuivat viranomaisille, toivat poikkeavuutensa esille. Kukaan ei oikeastaan tiedä, miten kaikki lopulta kävi, mutta todellisuus oli kaiketi alkuunsa samanlainen kuin elokuvissa. Sitten joku huomasi, että miesten tuottama sperma oli steriiliä. Seurasi erilaisia teorioita mitä asialle tulisi tehdä. Eniten kannatusta sai ajatus, jonka mukaan miesten tulisi vain siittää naisia “luonnollisessa tilassa”, niin sperma kyllä toimisi. Viranomaiset keräsivät vapaaehtoisia ja lopulta vähemmän vapaaehtoisia naisia eräänlaisiksi siitostammoiksi. Vain paatuneimmat miehet nauttivat tilanteesta, useimmat pakotettiin yhtä lailla yhdyntään näiden naisten kanssa, mutta tiettävästi se ei tuottanut yhtäkään raskautta. Lopulta miehet suljettiin näihin tankkeihin eräänlaiseen horrostilaan, jotta tiede voisi lopulta kaivaa heidät esille ja tehdä jotain heidän spermassaan kuolleina lilluville siittiöille. Siitä on joitakin vuosia.

    ”Mitä he oikein tahtovat minusta?”
    ”Aivan samaa, mitä he tahtoivat heistäkin”, Anna huitaisi välinpitämättömästi ympärilleen. ”Totuus on, että hallitus ei vieläkään ole luovuttanut sen suhteen, että joku miehistä voisi kantaa spermaa, jolla pystyisi hedelmöittämään naisen.”

    Yhtäkkiä koko hallin valot syttyivät palamaan. Ulko-ovi avautui pamahtaen ja kaksi mustiinpukeutunutta miestä ryntäsi aseet kourassa sisään. Refleksinomaisesti nostin käteni ilmaan, kun huomasin minua osoitettavan aseella. Kumppanini viileys oli vaihtunut järkytykseen, eikä hänkään epäröinyt nostaa käsiään. Miehet kiersivät taaksemme ja painoivat meidät molemmat polvillemme, kätemme painettiin voimakkaasti niskan taakse. Katselin sivusilmällä näitä kahta asemiestä ja tajusin yhtäkkiä tuntevani heidät; samat kaksi miestä joihin olin törmännyt Annan entisessä asunnossa.

    Katsoimme kohti avonaista ulko-ovea, josta astui sisään tummaihoinen, epämääräisesti pukeutunut mies, jonka korvannipukkaan oli isketty timantti. Miehen kaljuun oli tatuoitu erinäisiä merkkejä, jotka eivät ilmaisseet kuulumista Pelastusarmeijaan tai Kodittomien kissojen yhdistykseen.

    ”Anna, Anna, Anna…” hän aloitti ja hymyili vahingoniloisesti.
    ”Samael.”
    ”Nämä kaksi jauhopäätä kehtasivat sanoa, että olitte eksyttäneet heidät, mutta se elokuvateatterin pullukka osasi arvata varsin hyvin. Toki hän siinä rytäkässä menetti lisää tärkeitä osia itsestään, mutta kuolleen on vähän turha valittaa.”

    Sanojensa katteeksi mies viskasi eteemme parin korvia ja irtileikatun nenän. Näin kuinka kyyneleet valuivat Annan poskilta maahan. Hammasta purren hän kieltäytyi kuitenkin purskahtamasta itkuun, antamasta edessään seisovalle viholliselle yhtään enempää.

    ”Joka tapauksessa on aika mennä, meitä odotetaan”, mies totesi kylmästi.

    Päähämme painettiin mustat huput ja kätemme sidottiin kiinni ilmastointiteipillä. Sitten seurasi erinäinen määrä riuhtomista ja tönimistä, kunnes meidät molemmat tyrkättiin jonkin pakettiauton tavaratilaan. Anna makasi vieressäni sanomatta sanaakaan, kun auto lähti liikkeelle. Ystäväni läheisyydestä huolimatta minua kylmäsi tavattomasti. Matka kesti joitakin kymmeniä minuutteja, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, missä olimme, kun sivuovi seuraavan kerran avattiin. Kovakourainen kohtelu jatkui, kun meidät ohjattiin autosta johonkin rakennukseen. En nähnyt ympärilleni, mutta kävelemästäni matkasta päätelleen asunnon täytyi olla valtava. Lopulta tulimme portaikkoon, jonka huipulle pääsin juuri ja juuri kompuroimatta.

    Ylätasanteella kuljimme enää lyhyen matkan eteenpäin. Kuulin kuinka joku tarttui ovenkahvaan ja avasi oven. Tunsin taas tutun kämmenen lapaluitteni välissä ja astuin sen avustamana sisään huoneeseen.

    ”Sir, anteeksi, että häiritsen tähän aikaan, mutta sanoitte itse, että heidät pitää tuoda heti luoksesi, oli ajankohta mikä tahansa”, Samael sanoi ääni aavistuksen väristen. Oli vaikea uskoa, että hänen kaltaisensa mies pelkäisi ketään tai mitään, mutta ehkä olin ollut väärässä.

    Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana huoneessa olevan hahmon täytyi viittoa jotain, koska meidät vapautettiin hupuistamme. Saatoimme jälleen katsella ympärillemme. Meidät oli tuotu jonkinlaiseen toimistohuoneeseen, joka oli kalustettu parivuoteella, kirjahyllyillä ja kalliilla itämaisella matolla. Seinällä oli jonkinlaista arvotaidetta, jotka edustivat kaiketi abstraktia suuntausta.

    ”Nosta hamettasi, haluan nähdä pillusi uudelleen”

    Ovea vastapäätä oli kuitenkin iso toimistopöytä, jonka reunalla istui ujonnäköinen nuori nainen sivuttain meihin päin. Päällään naisella oli pelkät stay up -sukat sekä ohut läpikuultava yömekko. Naisen posket punoittivat ja hän näytti välttelevän kaikkien huoneessa olijoiden katseita. Arabi tai Naguib istui pöytänsä takana ja katsoi meitä mietteliäänä. Yllään hänellä oli pelkkä hihaton t-paita ja suorat housut. Hänen isänsä oli ehkä ollut arabi, mutta oikeastaan vain musta tukka ja aavistuksen tummempi iho kertoiva hänen pohjoisafrikkalaisesta verenperinnöstään. Iän myötä hiuksiin oli eksynyt harmaata, eikä kehokaan ollut täysin huippukunnossa. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt häntä, mutta yhtä kaikki mies huokui harkitsevaa kylmyyttä. Tämä mies tappoi, eikä tuntenut syyllisyyttä.

    ”Kiitos Samael, olen tyytyväinen, voitte mennä, mies osoitti kätyreitään. ”Mutta jää oven taakse vahtiin varmuuden varalle”, hän jatkoi. Yksikään miehistä ei epäroinyt vaan hetkessä ovi kävi ja yhtäkkiä meitä oli huoneessa enää neljä. Tunsin jalkojeni puutuvan jatkuvasta seisomisesta, mutten voinut istuakaan. Käteni hikoilivat ilmastointiteipin alla.
    ”Valitsitte kauhean huonon ajan vierailulle, minulla ja Ellellä oli juttu kesken”, mies virkkoi hetken kuluttua. Hän katsoi pöydällä istuvaa tyttöä kiinteästi, mutta tyttö vältteli hänen katsettaan – pelkäsi.
    ”Elle pitää rajummista otteista, eikö niin kulta?” Naguib tenttasi ja sai vastaukseksi aran nyökkäyksen. ­­”Eikö niin!?” mies raivostui silmänräpäyksessä.
    ”Kyllä…herra”, Elle vinkaisi. Arabille vastattiin kysyessä ja mieluummin vastauksen piti olla hänelle mieleen.
    ”Nosta hamettasi, haluan nähdä pillusi uudelleen”, hän tokaisi ja nousi ylös.

    Elle vilkaisi meihin, mutta Naguib nappasi häntä kiinni leuasta samantien ja puhutteli häntä: – Nuo kaksi ovat täysiä mitättömyyksiä, eikä heitä sitä paitsi kohta ole enää olemassa, joten voit aivan hyvin lakata ajattelemasta heitä samantien. – Nyt, alas pöydältä ja hame ylös ennenkuin sinun käy huonosti.

    Käskystä Elle hypähti alas pöydältä, käveli pöydän taakse ja kumartui pöydän ääreen. Toisella kädellä hän nosti hamettaan ja paljasti paljaan pyllynsä Naguibille, jonka katse kirkastui hetkeksi.

    ”Heiluta sitä”, mies käski ja nainen teki työtä käskettyä.

    Arabi myhäili tyytyväisenä ja läimäytti tyttöä avokämmenellä pakaralle. Elle vinkaisi, mutta mies läimäytti häntä uudestaan ja vielä kerran, kunnes tytön pakarat helottivat jo punaisena. Elle ei kyennyt luomaan katsettaan meihin, vaan katsoi olkansa yli herraansa tai mittasi katseellaan pöytään vuosien aikana syntyneitä uria. Naguibin peukalo painui turpealle vitulle ja hieroi hetken pillunsuuta. Nainen oli kostea ja pian mies upotti etusormensa sisään. Arabi tuntui unohtaneen meidät ja keskittyi nyt täysin tyttöön, ja liikutteli sormeaan hänen sisässään. Hetken päästä hän lisäsi sisään myös toisen sormen.

    ”Oletpa kostea, taidat tykätä tästä”, mies sanoi paksulla äänellä.
    ”Kyllä…herra, antakaa minun maistaa…pilluani”, Elle vastasi.

    Arabi otti sormensa ja antoi ne tytön imettäväksi. Tämä imi niitä antaumuksella. Naguib nautti naisen jokaisesta liikkeestä, ja näin kuinka hänen elimensä pullistui suorien housujen kangasta vasten.

    ”Oikein hyvä”, mies sanoi, kun Elle oli saanut tarpeekseen omasta maustaan. Sitten hän avasi vieressään olevan pöytälaatikon ja laski pöydälle kiiltelevän puoliautomaattipistoolin. ”Siltä varalta, että te kaksi idioottia saatte päähänne jotain vielä typerämpää.”

    ”Kylläpä sinulla on kireä vittu…” Naguib huohotti tyytyväisenä.

    Sitten mies avasi ja laski housunsa. Täyteen mittaan paisunut kyrpä oli tavallista kookkaampi, hädin tuskin miehen sormet ylttivät sen ympäri, kun hän sovitteli sitä tytön pillulle. Arabi ei antanut naisen totutella tulokkaaseen vaan survaisi sen sisään saman tien. Elle inahti kivusta, mutta ei sanonut yhtikäs mitään. Mies nappasi häntä kädestä ja taivutti sen selän taakse niin, että tyttö lysähti toimistopöydän päälle pylly herkullisesti pystyssä. Mies alkoi liikkua edestakaisin ja katseli välillä meitä ja välillä edessään inahtelevaa tyttöä. Silminnähden tämä sika nautti, kun sai nöyryyttää tyttöä edessämme tällä tavoin.

    ”Kylläpä sinulla on kireä vittu…” Naguib huohotti tyytyväisenä.

    Elle sen sijaan vain inahteli vaimeasti. Pano kahden ihmisten katsellessa ei kuitenkaan ollut selvästi tarpeeksi, vaan Arabilla oli mielessään vielä jotain muuta. Vastahakoisesti hän hidasti liikettään ja sylkäisi tytön pepulle. Toisella kädellään hän hieroi sylkeä peppureiälle ja painoi peukalonsa sinne. ”Aih…” pääsi Ellen huulilta, kun hän tunsi sormen pepussaan. ”Älä viitsi…tiedän, että pidät tästä”, murahti Naguib ja alkoi uudelleen lykkiä naisen sisässä. Tytön toinen käsi puristi pöydän kulmaa, eikä suusta kuulunut enää inahdustakaan. Mies pani häntä hetken ja liikutti samalla peukaloa hänen anuksessaan. Lopullinen nöyryytys oli kuitenkin vasta tulossa…

    Naguib vetäytyi Ellestä vain sovittaakseen kyrpänsä tytön anukselle. Elle heräsi ja yritti rimpuilla irti, mutta mies taivutti ainoastaan kättä hänen selkäsä takana, mikä sai tytön lopettamaan. Elle otti tukea pöydästä, haukkoi henkeä ja valitti, kun mies alkoi työntää itseään armotta hänen tiukempaan reikäänsä. Terska painui helpohkosti sulkijalihasten ohi, mutta enempää tytön peppu ei halunnut ottaa. Tämä ei suinkaan kelvannut Arabille, joka painoi munaansa tytön anukseen entistä päättäväisemmin. Saadakseen paremman asennon hän päästi irti Ellen kädestä ja painoi lantiota kovemmin vasten puista toimistopöytää.

    Kyrpä oli jo puoliksi tytön sisässä, kun tyttö yhtäkkiä – vahingossa tai tarkoituksella – pyyhkäisi aseen pöydältä suoraan meitä kohti. Anna reagoi meitä kohti liukuvaan aseeseen salamannopeasti. Sidotuista käsistä välittämättä hän sukelsi maahan, nappasi aseen ja osoitti sillä yhdessä silmänräpäyksessä tuota kusipäätä kohti.

    ”Irti hänestä, NYT!” Anna käski ja puristi pistoolin liipasinta uhkaavasti. Mies teki työtä käskettyä ja Ellen huulilta pääsi helpottunut huokaisu. Naguibin voitonriemu oli vaihtunut hetkessä täysin vastakkaiseksi. Kädet ylhäällä, ilman housuja ja puoliveltto kulli jalkovälissä heiluen hän näytti jopa surkuhupaisalta.
    ”Te ette todellakaan selviä tästä…” hän mutisi huuliensa välistä.
    ”Minä olisin tässä vaiheessa huolestuneempi sinun selviämisestäsi”, Anna sihahti. Elleä hän ohjeisti kaivamaan puukon saappaanvarrestaan, jotta pääsisimme irti siteistämme. Meillä ei ollut paljonkaan aikaa.

    Vapautettuaan meidät Elle kauhoi ohuen mekon päälleen ja katsoi meitä tarkkaavaisesti. Hän tajusi, että oli yhtäkkiä samassa veneessä meidän kanssamme. Arabi tappaisi hänet joka tapauksessa, jos vain koskaan saisi siihen tilaisuuden.

    ”Minä tiedän tien ulos”, hän sanoi varovaisesti. Naguibin silmät leimahtivat, mutta hän ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Anna käänsi pistoolin osoittamaan hänen miehuuttaan.
    ”Jatka”, Anna sanoi Ellelle, mutta ei päästänyt Arabia silmistään.
    ”Salakäytävä, siltä varalta, että joku haluaisi tappaa hänet ja pääsisi ovelle asti”, Elle vinkaisi, sillä enempään hänellä ei ollut sillä hetkellä rohkeutta. ”Mutta teidän täytyy ottaa minut mukaan, hän tappaa minut muuten”, hän jatkoi surkeana.

    Minua nauratti Arabin paranoidisuus, mutta en uskaltanut edes hymyillä. Sen sijaan aloin etsiä jotain millä voisimme sitoa vankimme paikalleen. Toimistopöydän vieressä sijaitseva laatikko oli täynnä aseita ja kaikkea siihen liittyvää – siellä oli myös useampi rulla ilmastointiteippiä. Istutimme Arabin tuoliin ja sidoimme hänen kätensä ja jalkansa. Pienenä kostona emme katsoneet tarpeelliseksi pukea hänelle housuja jalkaan vaan annoimme hänen olla paitasillaan.

    ”Odota!” Elle sanoi, kun olin laittamassa teippiä suun päälle. Hänen inhonsa oli hetkellisesti voittanut pelon Naguibia kohtaan, ja hän riisui toisen stay up -sukkansa. Sukasta tehdyn mytyn hän tunki miehen suuhun. Minä katkaisin palan teippiä ja painoin sen sinetiksi suun päälle.

    Elle alkoi etsiä jotain toimistopöydän laatikoista. Paperit lentelivät ympäriinsä, kunnes hän voitonriemuisena heilutti kädessään pientä avainta. Minusta tuntui, että vankimme olisi voinut räjähtää siihen paikkaan, jos olisi siihen pystynyt. Itämainen matto lensi sivuun ja Elle alkoi kuumeisesti koetellen etsiä kohtaa, johon avain ilmeisesti kuului. Lopulta tyttö löysi sen – avaimenreikä oli maalattu lattian väriseksi, joten sen paikka piti joko tietää tai arvata tavattoman hyvin. Elle käänsi avainta ja pieni luukku hypähti paljastaen alaspäin vievät portaat. Hetkeäkään epäröimättä seurasimme Elleä portaikkoon ja yksitellen katosimme pimeyteen.

    Epilogi:

    Arabi istui tuolissaan ja hengitti vaivalloisesti. Ilmastointiteippi oli kovempaa kuin hän oli odottanut, eikä hänellä ollut mahdollisuutta rimpuilla irti. Vangit olivat karanneet, eikä hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa, että Samael ymmärtäisi tulla sisään. Kului puoli tuntia tai ehkä jopa tunti, kunnes Samael astui sisään.

    ”Sir…tulin tarkastamaan…” hän aloitti, mutta hiljeni välittömästi.

    Näky oli hätkähdyttävä, sillä Samael oli tottunut näkemään pomonsa aina valmiina ja täynnä päättäväisyyttä. Nyt mies näytti surkuhupaisalta, avuttomalta. Sivuun heitetty matto täydensi kuvan Samaelin päässä ennen kuin hänen pomonsa ehti selittää.

    Samael mietti, kuinka kauas Arabin vangit olivat ehtineet ja kannattaisiko perään tosiaan juosta. Salakäytävä vei kartanon ulkopuolelle ja sieltä käsin sokkeloiselle esikaupunkialueelle, olihan se rakennettu juuri pakoreitiksi.

    Valkoiset hampaat välkkyen hän nauroi, veti henkeä ja nauroi lisää.

    Samael sulki oven takanaan. Äänieristetty huone oli tarkoitettu pitämään äänet sisällä, eikä kukaan halunnut kuulla, kuinka hän kidutti tyttöjä ilta toisensa jälkeen. Toisille oli käynyt hyvin, he olivat saaneet pelkkiä mustelmia, mutta oli myös niitä, jotka olivat saaneet elinikäisiä jälkiä. Tyttöjen ainoa onni oli, että Arabi oli kyllästyvää sorttia ja nai harvoin samaa tyttöä kolmea tai neljää kertaa useammin.

    Samael asteli pomonsa eteen ja katsoi häntä säälivästi. Ase ilmestyi hänen käteensä ja nousi osoittamaan Arabia suoraan kohti otsaa. Miehen silmät laajenivat ja hän alkoi rimpuilla tuolissaan. Kylmänviileästi Samael puristi liipasinta ja ampui. Naguibin pää retkahti ensin taakse ja sen jälkeen putosi takaisin rinnalle. Samael tarttui entistä pomoaan hartioista ja heitti hänet sivuun. Sitten hän istahti tuoliin ja katsahti ympärilleen. Yhtäkkiä Samaelia alkoi naurattaa. Nauru kumpusi niin syvältä, että ensin hän vain hytkyi, mutta hetken perästä antoi sen raikua koko huoneen täydeltä. Valkoiset hampaat välkkyen hän nauroi, veti henkeä ja nauroi lisää.

    Kului hetki ja Samael alkoi ajatella, mitä tilanne tarkoitti hänen kannaltaan. Hän nousi seisomaan, hieroi naamaansa ja veti nopeasti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän avasi oven ja huusi apureitaan niin kovaa kuin jaksoi. Miesten saapuessa paikalle hän katseli ympärilleen ja kiroili. Hölmistyneenä miehet katsoivat ensin häntä ja sitten maassa makaavaa Arabia, jonka takaraivo oli levinnyt pitkin seiniä.

    ”Mitä helvettiä te siinä oikein tuijotatte? Vangit ovat ampuneet Arabin ja paenneet!”

     

    Comments

      • Trickster says

        Hei, ja kiitos palautteesta! Sen verran voin luvata, että Tulevaisuuden miespalvelijan tarina ei ole vielä lopussa. Jatkoa seuraa, mutta en osaa luvata missä vaiheessa. Kirjoittelen kyllä uusia novelleja aika ajoin, tällä hetkelläkin on yksi valmisteilla, mutta muut kiireet vievät kirjoittamiselta aikaa.

        – Trickster

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *